Päivä sielunmaisemissa

Herään sunnuntaihin aamuauringon kutitellessa silmäluomiani. Ikkunasta näen pihavaahteran aukovan vaaleanvihreitä kukintojaan. Pikkulinnut pyrähtelevät oksistoissa; avaan ikkunan linnunlaulun tulla sisälle pieneen huoneeseeni. Huomaan tuntevani tarvetta poiketa rutiineista. Niinpä luottaen sisäiseen ääneen, suuntaan voimapaikkaani Kolille, latautumaan luonnon kauneudesta ja mystiikasta; kenties Kolin ikivanhalla haltialla on jokin viesti nyt, kun elämässäni olen muutoksen kynnyksellä. Haluan nousta korkealle nähdäkseni syvemmälle.

Portaiden sijaan valitsen huipulle nousemiseen metsäisen polun. Mustikka kukkii jo ja oravanmarja ojentelee lehtiään polun varrella. Hitaasti nousen kohti huippua kuulostellen ikivanhojen puiden huminaa lempeässä tuulessa. Luonto henkii syvää rauhaa.

Huipulla on muitakin. Jollakin on sylivauva kantorepussaan. Uusi sukupolvi kasvamassa Kolin ihailijaksi? Puhe on saksankielistä. Kesä turisteineen on tullut.

Huipulta katsellessa edessä levittäytyy Pielinen saarineen, tuttu maisema. Järvi on kuitenkin joka kerta erilainen: harvoin peilityyni, toisinaan myrskystä tumma. Tänään aallokko värjää järven sinisen ja harmaan sävyillä, pienet valkoiset vaahtopäät erottuvat juuri ja juuri paljain silmin. Saarten tyynenpuoleiset rannat ovat hopeankirkkaita. Täällä huipun tuntumassa kasvavat käkkäräiset puut kertovat luonnonvoimien edessä nöyrtymisestä; kannattaisi ihmisen ottaa oppia puilta!

Istahdan auringonpaisteiselle kalliolle ja vaivun tunnustelemaan ikiaikaista (kalevalaista?) energiaa. Muistan,kuinka pari vuosikymmentä sitten taivaan kartanoihin muuttanut ystäväni, ahkera Kolin kävijä ja herkkä nainen, sanoi Kolin energiaa feminiiniseksi. Toin hänelle kerran pienen kiven Iso-Syötteeltä. Kivi kertoi hänelle tuon pohjoisen paikan energian olevan maskuliinista!  Hän se opetti jo silloin vuosia sitten pysähtymään, tutkimaan luonnon ilmiöitä.

Täällä Kolin huipulla, lähes 400 m merenpinnan yläpuolella, ajatuksetkin nousevat korkeuksiin. Negatiiviset asiat väistyvät, mieli lepää. Tekee hyvää pysähtyä ja antaa kevätkesäisen auringon helliä kehoa ja mieltä. Haluaisin tulla tänne joskus auringon noustessa ja illalla auringonlaskun aikaan. Haluaisin istua täällä keskellä yötä tummansinisen tähtitaivaan alla, haluaisin… mieli vaeltaa unelmiin, jotka tiedän helposti toteutettaviksi: matkaa kotoa tänne on vajaat viisikymmentä kilometriä. Ehkä tänä kesänä jonain päivänä!

Hieman sivummalla huipusta on hiljaisuuden kirkko. Pystysuoran kallion eteen on asetettu suuri puinen risti. Istumapaikkana on laakea, ristiinpäin loivasti viettävä kallio. Istun tovin tunnustellen hiljaisuutta ja rauhaa. Eräänä toukokuun lopun päivänä vuosia sitten koin täällä liikuttavan elämyksen: olin polulla lähestymässä kirkkokalliota, kun kuulin laulua. Poikkesin polulta hieman ylemmäksi ja istahdin kuuntelemaan. Nuorten tyttöjen joukko lauloi, ensin suvivirttä, sitten ”taas leivoset ilmassa” ja monta muuta keväistä laulua nuorilla, heleillä äänilllään. Olin yllätyskonsertissa luonnon helmassa. Kun laulu loppui, menin kiittämään tyttöjä; he hieman hämillään sanoivat olleensa tietämättömiä siitä, että heillä oli kuulijakin.

Tänään alas tullessani tuntematon eteläsuomalainen pariskunta pysähtyy juttelemaan. Kertovat jääneensä eläkkeelle äskettäin ja nauttivansa vapaista päivistä. Heidän iloisuutensa on silminnähtävää. Rupattelutuokio heidän kanssaan osoittaa, että tämä karjalainen vaaramaisema hoitaa ihmistä monella tapaa. Erottuamme omille teillemme saattelen ajatuksissani pariskuntaa onnellisiin eläkevuosiin.

kapea kääpäkuva2

 

Laskeudun polkua hiljaa mietteissäni. Äkkiä huomaan kannon kupeessa sydämen muotoisen vaalean käävän.

Kulje rohkeasti elämässä eteenpäin, älä ruoki pelkojasi, tuntuu Kolin vanha viisas haltia viestittävän.

Tunnen täyttyneeni vahvalla positiivisella voimalla.

Palaan kiitollisena kotiin.