Vietin jokin aika sitten viikonlopun hyvien ystävieni seurassa Varsovassa. Kolme naista, jotka aikoinaan asuimme samassa kaupungissa ja nyt elämä on johdattanut meidät kolmen eri maan asukeiksi.
Matkustin Varsovaan junalla. Koska matka Puolaan oli ajallisesti pidempi kuin perillä vietetty aika, tuntui raiteilla liikkuminen rituaaliselta. Tein merkittävää matkaa, hitaassa junassa ehdin ajatella.
Ystäväni muutti puolisen vuotta sitten, ja tämä ensimmäinen visiitti oli meille kaikille tärkeä. Käymme sinetöimässä itsellemme ja toisillemme muutoksen. Ihastumme uuteen kotiin, kikatamme ystävämme lempikuppilassa, ihastelemme maisemia.
Toteamme yhdessä, että kaikki on muuttunut.
Yksi meistä totesi viikonlopun jälkeen tajunneensa lähes kyyneleet silmissä, että me kaikki olemme todellakin maailmalla. Enää emme törmää hetken mielijohteesta lauantaikahveilla tutussa jokivarsikahvilassa. Se osa elämää on kenties peruuttamattomasti takana.
Ja vaikka ajatus on vain pieni, hetken ymmärrys nykyisyydestä, siihen sisältyy isompi kokonaisuus. Yksi Varsova-viikonloppumme eniten puhuttaneista aiheista: pienten, mutta ratkaisevien hetkien lopullisuus.
Usein porhallamme elämässä eteenpäin ja huomista suunnitellen niin vauhdilla, että tämä hetki uhkaa viilettää huomaamatta ohi. Itsekin tunnistan kiirehtiväni liian usein, ja siksi olen kehittänyt tavan pysäyttää ajan. Haluan elää niin, että edes joskus ilmassa on vain yksi pallo.
Konstini on yksinkertainen: hengitän ja toistan mielessäni ”Olen nyt tässä. Ja tässä hetkessä, juuri nyt, kaikki on hyvin”. Merkkaan sen mielessäni ratkaisevaksi hetkeksi. Kun huomaan kiirehtiväni tilannetta, pysähdyn, konkreettisesti, vaikka keskelle metsäpolkua.
Varsovassa seisahduin puistossa, kun ystäväni jatkoivat kävelyä. Katselin heitä ja ruska-asuista, valtavan kaunista maisemaa ja ajattelin ”olemme tulleet tähän”. Olemme aikuisia, vastuullisia, meillä on perheemme ja työmme, omat kokonaiset elämämme.
Ja samalla olemme tässä. Minä olen vain minä. Hyvällä tavalla ihan vain minä. Merkityksellinen näille ystävilleni. On tärkeää, että tulin tänne, on tärkeää, että pysähdyn ja muistan tämän hetken.
Puhuimme ystävieni kanssa siitä, kuinka olemme tehneet valintoja, joiden vuoksi ovet ovat sulkeutuneet, ja toisia on avautunut. Olemme kaukana lapsuudenperheistämme. Emme tiedä olemmeko lähellä silloin, kun se on todella merkityksellistä. Emme voi varmistaa, että voimme olla läsnä, kun meitä tarvitaan.
Yhtäkkiä, näennäisesti pienen valinnan vaikutuksesta, meidän elämämme tapahtuu kaukana synnyinkodista ja lapsuudenmaisemista. Lapsemme kasvavat toisessa kulttuurissa, kotikielemme on jotain muuta kuin äidinkielemme.
Nautin siitä, että yksi kohtaaminen tai keskustelu muuttaa kaiken – olen fatalisti. Hellin risteyskohtia elämässäni. Myös niitä, joissa olen menettänyt.
Hengitin tietoisen syvään ja rauhallisesti viedessäni erään merkityksellisen ihmissuhteen päätökseensä. Hieman myöhemmin, tavatessani nykyisen mieheni, painoin mieleeni maisemia, tuoksuja, katseita.
Hengitin ja olin läsnä.
Kohtaamiset ja jäähyväiset, konkreettiset tai vertauskuvalliset, ystävien, perheen tai tuntemattomien kesken, ne ovat merkityksellisiä. Ne ovat ratkaisevia hetkiä, ja usein niiden merkitys paljastuu vasta myöhemmin.
Miten käytät oman elämäsi ohikiitävät, mutta merkitykselliset tuokiot, se riippuu sinusta. Huomaatko ratkaisevan hetken? Vai kiitääkö se ohi?
En ole asiantuntija, mutta suosittelen hengittämistä. Pysähdy. Merkkaa hetki mieleesi. Ja lähde liikkeelle.
