Aavemainen tarina vuosien takaa

Asun vanhassa talossa, jonka hirsirakenteet pitävät monenlaista ääntä aina säiden vaihtuessa; ne napsahtelevat ja paukahtelevat. Ikivanhat kuuset pihapiirin laidalla ryskävät kovassa tuulessa. En koskaan kiinnittänyt tuollaisiin ilmiöihin mitään huomiota ennen kuin jäin yksin. Meni pitkät ajat tottua noihin ääniin ja oppia tietämään, mistä ne johtuivat. Mielikuvitus lähti helposti lentoon varsinkin pimeinä aikoina ja yksin niitä kuunnellessa. Lapsena kaveripiirissä kerrotut kummitustarinat tulivat mieleen. Ei olisi mikään ihme, jos tässä vanhassa asumuksessa joskus kummittelisikin. En kyllä ole kuullut ainuttakaan tarinaa aaveista; en vaikka pihapiirissä on vanha riihi, jonne talon vainajat on ennen viety hautaamista odottamaan.

Eräänä syksyisenä yönä koillistuulen puhallellessa kuulin parvekkeelta äänen, joka toi mieleen ruosteisten saranoiden narinan. Kuka avasi ullakolle menevän pienen oven? Ovatko saranat noin ruosteessa? En uskaltanut mennä tutkimaan asiaa yön pimeydessä.  Vasta aamun valjettua, kun löysin itseni melkein patjan alle piiloutuneena, menin etsimään äänen aiheuttajaa. Ullakon ovi oli jämäkästi kiinni eivätkä saranat pitäneet mitään ääntä kun avasin oven. Siinä tuli kyllä jo aaveetkin mieleen. Saman äänen toistuessa aina koillistuulella, tiesin että ilmiölle on jokin järkevä syy. Selvisihän se lopulta: hyttysverkko oli kiinnitetty osittain leveällä maalarinteipillä ikkunanpuitteisiin. Teipin reuna oli vähän irti, sillä tuuli soitteli aavemaista musiikkiaan.

Ikivanha lumikenkä aitan seinällä.
Ikivanha lumikenkä aitan seinällä.

Eräänä syksyisenä iltayönä tapahtui sitten niin aavemainen juttu, että ei mitään järkiselitystä voinut ajatellakaan. Olin ollut illan menossa ja väsyneenä odotin unen tuloa sängyssäni. Makuuhuoneeni kahden ikkunan verhot olin vetänyt yön ajaksi ikkunoiden eteen. Verhot olivat kiinni renkaissa, jotka liukuivat kevyesti tangoissaan. Olin juuri vaipumaisillani uneen, kun havahduin äkkiä täysin hereille. Minut herätti ääni, joka syntyi verhonrenkaiden kahistessa ja verhon siirtyessä aavemaisen hitaasti syrjään. Ensin siirtyi yhden ikkunan verho, sitten toisenkin.  Kummitus? Nyt se on kummitus! Ajatukset juoksivat päässäni vinhaa vauhtia, sen minkä pelästykseltäni kerkisivät.

Vähitellen pelon rinnalle nousi arka uteliaisuus. Uskaltaisinkohan kysyä… Sitten nousin varovasti istumaan sängyn reunalle ja päätin puhutella kummitusta. Kysyin ääni vavisten ja ihan pienellä äänellä: kuka sinä olet? Ei vastausta. Hetken päästä kysyin vähän rohkeammin uudelleen: kuka sinä olet? Ei, ei kuulunut mitään. Toistin saman kysymyksen kolmannen kerran jo ihan kuuluvalla äänellä, mutta aave pysyi vaiti.

Nyt ei nukkumisesta tullut mitään. Päätin lähteä kertomaan kummittelusta pojalleni, joka nukkui yläkerrassa. Aloin nousta portaita. Parin askelman jälkeen tunsin kasvoillani lankoja, jotka tuntuivat kummitustunnelmissa ihan hämähäkin seiteiltä. Apua, hämähäkkejäkin!

Sitten alkoi hitaasti valjeta: poika kotona, aina kepposia keksivä poika. Oli viritellyt poissa ollessani yläkerrasta ovien kautta langat verhonpidikkeisiin ja vedellyt niiden avulla verhot aavemaisen hitaasti syrjään.

Räjähdin nauramaan itselleni, siihen oli nyt kylliksi aihetta. Osasi poika kirjaimellisesti vetää oikeista naruista, sai äidin toimimaan toivomallaan tavalla. Menin kyllä täydellisesti lankaan.

Vieläkin hymyilyttää.

 

Klikkaa kuvaa ja äänestä Hidasta Elämää vuoden someilmiöksi!
Klikkaa kuvaa ja äänestä Hidasta Elämää vuoden someilmiöksi!