Sokea taluttaa sokeaa?

VIERASKYNÄ_edited-1

Itsenäisyys ja toimeentuleminen ovat tänä päivänä kovin ihailtuja asioita. Eikä toisaalta turhaan.

On totta, että ei tee hyvää yhdellekään osapuolelle antaa vastuuta elämästään jollekin toiselle tai muille.

Vastuu itsestä siirretään muille usein hyvin tiedostamattomalla tasolla. (Näin ainakin joutuu hän tunnustamaan peiliin katsoessaan…)
On niin paljon helpompaa syyttää muita, kuin nähdä omaa osuttaan. Tällä kuitenkin pitää itsensä jumissa ja odottamassa, että joku muu muuttuisi. Omasta elämästä ja valinnoista vastuunkantaminen on paperilla paljon helpompaa kuin käytännössä.

Opimme lapsesta alkaen erilaisia rooleja, joita toistamme hyvin alitajuisesti vanhempana. Sen lisäksi, että otamme itse näitä rooleja, laitamme mielessämme ympärillämme olevia ihmisiä erilaisiin rooleihin, täyttämään tiettyjä tehtäviä. Nämä roolit ovat tietynlaisia arkkityyppejä. Ole sinä se syyttäjä ja minä olen syyllinen! Ole sinä se paha poika ja minä olen kiltti tyttö. Ole sinä se äiti ja minä olen lapsi. Ole sinä se autettava ja minä olen auttaja!

Kovin kliseisiä, mutta silti niihin huomaa haksahtavansa. Kun näemme toisessa vain roolin ja tehtävän, jonka olemme hänelle antaneet, emme voi kohdata toista todella. Emmekä näe itseämmekään kovin suoraan.

Minä olen esimerkiksi ihmissuhteissa ottanut vuorotellen sekä auttajan, että avuttoman roolia.

Arvaapas minkä auttaja tarvitsee? Jonkun autettavan tietysti. Ja niin minun roolillani on taas tehtävää. Tehtävää, joka alkuun vaikuttaa niin jalolta ja ihanalta: Minä saan auttaa!

Kunnes käy niin, että en enää näe toista, vaan kaiken missä hän tarvitsee minun mielestäni apua.
Tästä seuraa sitten se, että en keskity enää itseeni; siihen ihmiseen, jonka tulisi olla minun elämäni päähenkilö, siihen ihmiseen kenen elämää minun on ensisijaisesti elettävä.

Auttaja minussa on lisäksi vähän marttyyri; hän tekee niin paljon, mutta ei koskaan saa kiitosta, jota odottaa. Auttaja on hieman ylväs; hän kyllä tietää miten maailman tulisi maata.

Avuton minussa taas tarvitsee jonkun, joka osaa ja jolla on kaikki hanskassa. (Kenelläkään ihan ihan ihan oikeasti ei ole.) Vedän puoleeni jonkun, joka mielellään leikkii tätä leikkiä, jossa saa pitää kaikkea ohjaksissaan. Lopulta tämä peli on molemmille vankila.

Kahleet voi murtaa.
Kahleet voi murtaa.

Nykyään on paljon erilaisia metodeja itsetuntemuksen ja ihmisyyden saralla, joissa monille on yhtenäistä se, että pyritään ”pääsemään eroon jostain”. Mitä jos ainaisen eroon pyristelyn sijaan suostuisimme katsomaan, todella katsomaan, opittuja rooleja ja näkemään, mitä niiden takana ihan oikeasti on.

Miltä ne meitä suojaavat? En ole päässyt itse yhdestäkään roolista eroon ottamalla hirttoköyttä käteen tai nauramalla sille ylimielisesti.

Minulla on takuulla vielä työstettävää monien roolieni kanssa, luultavasti koko loppuelämäni. Jos jotain olen niistä oppinut, ne eivät vihaamalla katoa. Ne eivät kääntämällä katsetta katoa. Ne tulevat vastaan sitten seuraavalla kierroksella.

Vasta, kun olen itse alkanut kunnioittamaan jopa sitä kaikista nolointa ja hävettävintä roolia, voin alkaa oppia siltä jotain. Voin saada sen metkuista tarpeekseni niin, että sen nostaessa päätään, totean sille: ”Ei rakas enää, enää ei tarvitse.”

En olisi mitenkään voinut nähdä roolejani ja niihin kätkeytyviä kaavoja ilman peilejä. Joskus vähän radikaalimpia, suoremmin puhuvia ja joskus hellempiä ja rakastavampia. Joskus sydämen rikki repiviä ja joskus sellaisia, että tekisi mieli laittaa pää pussiin vähintään vuodeksi. Ja silti, ei voi irrottaa ennen kuin näkee mistä irrottaa. Tämänkin tiedostamisen jälkeen tarvitaan rohkeutta, aikaa, kärsivällisyyttä ja armollisuutta lähteä toimimaan rakentavimmilla tavoilla.

This is my practice.

Kiitos.

P.S. Eevillä on alkamassa 15.8 uusi verkkokurssi, tutustu siihen tästä.