En ole oikein syvällisesti ymmärtänyt omantahtisuutta. Nyt kun ymmärsin, haluan jakaa oivallukseni myös sinun kanssasi. Ja kuinkas muutenkaan kuin kantapään kautta tuli tämäkin oppi. Kantapää tässä tarkoittaa uupumusta ja kovaa stressiä.
Olen ollut sellaisissa hommissa, joihin on kuulunut paljon pakkoa; pakko vastata sähköposteihin, pakko tuottaa, pakko suorittaa ja pakko sietää kritiikkiä. Ja muistaa sata pientä asiaa. Ja työpäivän jälkeen sama jatkuu. Tämä taitaa olla tuttua melkein meille kaikille. Osa tykkää tuosta ja osa ei. Siitä että joutuu olemaan omassa elämässä koko ajan jonkinlainen sihteeri. Eikä siinä mitään, tuo sopi minulle kyllä joskus ja pitkän aikaa sopikin. Valinta oli omani.
Itselleni kävi alkuvuodesta niin, että en enää pystynyt tekemään asioita, venytin viimeiseen asti työhön ryhtymistä, kaikki tuntui vastenmieliseltä ja väkinäiseltä. Olo alkoi olla hyvin tukala, hoidettavia asioita tuntui olevan ihan liikaa yhdelle ihmiselle ja tekemättömiä hommia kerääntyi. Elin melkein paniikkitunnelmassa. Minua ei auttanut se, että yritin kääntää sisäistä puhettani pakolla tekemisestä ilon kautta tekemiseen tai pyrkimällä olemaan läsnä kaikessa tekemisessä yksi asia kerrallaan. Pakotin itseni suhtautumaan asioihin aloittelijan mielellä uteliaasti ja innostuneesti. Yritin tykätä, todella yritin ihan älyttömän kovasti. Miten paljon pakkoa ja minun täytyytä. Yritin suorittaa samassa tahdissa muiden kanssa.
Miksi sitten yritin niin kovasti? Jäin itselleni kiinni sellaisista asioita kuin että olin töissä niin arvostetussa paikassa. Voisinko heittää hukkaan nuo tärkeät työvuodet ja sen, mihin olin jo niin pitkään haaveillut pääseväni? Olin haaveammatissani ja voin siinä huonosti. Olin hyvin pettynyt itseeni siinä, etten pärjännytkään, vaikka niin kovasti halusin pärjätä. Painava asia oli kuitenkin myös pelko. Miten pärjäisin lasteni kanssa yksin ilman säännöllistä palkkaa.
Sydämeni huusi keväällä, että päästä irti. Kävin valtavan sisäisen kamppailun itseni kanssa ja tajusin, että minun valintani on sisäinen vapaus. Olen niin monta kertaa aiemmin valinnut toisin ja saanut ankaria oppiläksyjä, joista toipuminen on kestänyt pitkään. Päätöksen tehtyäni vedin syvään henkeä ensimmäistä kertaa moniin kuukausiin. Ja aloin tehdä eroprosessia työstäni surun ja vihan kautta. Ja hiljenin, ihan oikeasti. Menin niin hiljaiseksi, etten tahtonut saada sanaa suustani. Miten ihminen voikin mennä sellaisiin syvyyksiin? Tästä kirjoitan joskus lisää, kokemus oli niin mykistävä.
Syvyydessä käymisessä oli jokin tarkoitus, jonka ymmärsin vasta, kun tulin ”takaisin”. Kyse oli lopulta siitä, että olin itse muuttunut. Arvoni olivat muuttuneet, minusta itsestäni oli tullut eri ihminen. Ihan kuin vanha vaate olisi jäänyt pieneksi. Ihan kuin olisin joutunut pienentämään itseni sopiakseni siihen, mitä tein. Tajusin pohdiskelun aikaan myös sen, miten paljon erityisherkkyyteni vaikuttaa jaksamiseeni. En enää voisi elää niin, etten kuuntelisi herkkyyteni ääntä.
Ja mikä oivallus syntyikään. Minä olen vapaa luomaan mitä tahansa. Luon siinä tahdissa uutta ja säilytän vanhaa kuin oma sisimpäni sallii. Olen hidas siksi, että otan vauhtia syvyyden kautta. Seuraan tarkasti jokaista askeltani niin, että pysyn omassa voimassani. Käytän paljon aikaa ollakseni hiljaisuudessa, jotta kuulen intuitioni ja sydämeni sanoman. En koe, että joutuisin luopumaan jostakin, päinvastoin; näin taidan saada osan itsestäni takaisin.
Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.
