Lapsena minua kiusattiin koulussa, ja koin lukuisia pahan mielen hetkiä. Hetkiä, jolloin itkin, kun toisten sanat satuttivat. Mutta myös hetkiä, jolloin päätin, että minähän en itke.
Päätös tuntui silloin vahvalta ja ainoalta oikealta. Ikään kuin olisin pukenut ylleni panssarin, jota kavereiden sanomiset eivät läpäisseet. Oman sotahaarniskani. Vuosi vuodelta se muuttui vahvemmaksi.
Tosiasiassa panssari ei estänyt minua haavoittumasta. Se oli kuin puudutusaine, joka esti minua kohtaamasta pahinta tuskaa, mutta haavat syntyivät silti.
Ihmisen mieli pyrkii välttämään kipua. Siksi sillä on monenlaisia suojamekanismeja, jotka auttavat kohti miellyttävämpää tai edes siedettävämpää olotilaa.
Mutta joka kerta, kun päätät olla kohtaamatta jotakin tunnetta, puet yllesi suojakuoren. Se on kuin jähmeästä materiaalista tehty kokovartalohaalari, joka ei todellakaan istu päällä mukavasti, mutta se palvelee siinä hetkessä ja suojaamistarkoituksessa kelvollisesti. Et pääse tuntemaan ihosi pehmeyttä tai kuuntelemaan kehosi viestejä, mutta se ei tunnu silloin olennaiselta. Pääasia, että selviytyy.
Vähitellen haalari alkaa kuitenkin hiertää. Ehkä kerroksia kertyy vähitellen uusia. Joka kerta, kun yrität mukautua ulkopuolelta tuleviin odotuksiin, puet itsellesi uuden suojakuoren. Joka kerta, kun annat itsesi ymmärtää, että et ole riittävän hyvä sellaisena kuin olet, kiskot taas uutta kerrosta yllesi.
Uudet suojakerrokset vaikeuttavat luontaista liikkumistasi entisestään. Ne estävät sinua näyttämästä mitään itsestäsi ulospäin. Samalla kosketus positiivisiinkin tunteisiin heikkenee. Jos et halua kerran tuntea, et sitten tunne enää oikein mitään.
Alun perin hyvässä tarkoituksessa käyttöön otettu mekanismi ylenpalttisesti käytettynä tekee pahimmillaan ihmisestä robotin, joka on ohjelmoitu miellyttämään jatkuvasti muita sekä reagoimaan toisten tarpeisiin ja odotuksiin, jotta ei kokisi enää enempää ikävyyttä. Jotta olisi tarpeeksi. Lopulta yhteys omaan sisimpään ja omiin tarpeisiin on kokonaan poikki.
Näin ei kuitenkaan tarvitse olla ikuisesti. Yhteys on sisäisen työn, hoitavien ja rakastavien ihmissuhteiden sekä ehkä myös ulkopuolisen avun kautta palautettavissa. Useimmat haavatkin paranevat, kun niihin vain uskaltaa kurkistaa. Puhdistaminen kirvelee hetken, ja tunteiden kokeminen voi toki olla pelottavaa – mutta niin saakin olla. Pelkokin on vain inhimillistä.
Jossain kohtaa kuitenkin huomaa, että eivät tunteet sittenkään tapa, päinvastoin. Pahan olon vastustaminen ja vahvuuden näytteleminen vievät paljon enemmän energiaa kuin tunteiden hetkellinen kohtaaminen ja hyväksyminen. Itku puhdistaa ja se varmasti loppuu aikanaan.
Toivon, että vielä joskus tunteiden käsittelemisen merkitys ymmärretään tässä maailmassa aivan eri tasolla ja tavalla kuin nyt. Tunteista lähtee aivan kaikki.
