Arvostus ja luottamus – nuo ihmeiden tekijät

Kun 26-vuotiaana keltanokkana valmistuin yliopistosta ja sain ensimmäisen työpaikkani toimittajana, ei mennyt kauaa, kun olin päätoimittaja ja esimies. Jos joku olisi siinä kohtaa kysellyt aiempaa työkokemustani tai pohtinut kuinka entisenä jumppapirkkona tai farkkujen viikkaajana onnistun työssäni, en olisi koskaan päätynyt tekemään sitä, missä todella olin hyvä.

Kyse ei ollut CV:stäni, vaan kyse oli siitä, että ensin minun ajatuksiani arvostettiin, ja kun ryhdyin työhön, minuun luotettiin. Kun välillä ajattelin olevani tuohon ikään liian isoissa saappaissa, yksikään ilme tai sana ei esimieheni kasvoilla kertonut, etteikö hän olisi arvostanut tai luottanut minuun.

Kun toimin päätoimittajana, tapasin 19-vuotiaan tytön. Hänen CV:nsä ei ollut – tietenkään – kummoinen, mutta hänessä oli jotain mieletöntä. Hänestä tuli toimitukseemme loistava johdon assistentti. Kerran hän kysyi, että voinko lukea hänen tekstinsä, jonka hän oli kirjoittanut, oliko siinä mitään järkeä? Ai oliko siinä jotain järkeä? Mimmi toimii nyt 25-vuotiaana viestintäkonsulttina. Tuon aran tekstinvilautuksen jälkeen hän kirjoitti kymmeniä, ellei satoja, lehtiartikkelita, pääsi opiskelemaan yliopistoon ja jatkoi toimittajan työtä. Ja on muuten mielettömän hyvä siinä!

Jokin aika sitten etsimme valokuvaajaa lehtiprojektia varten. Kuulin parikymppisestä tytöstä, joka suhtautui niin intohimoisesti valokuvaamiseen, että oli mennyt valokuvauskurssille ja käytti miltei kaiken vapaa-aikansa kuvauksen parissa. Ensin kun kutsuin häntä valokuvaajaksi, hän oli häkeltynyt. Kun olimme kolmansissa yhteisissä kuvauksissa, minä olin häkeltynyt: hän oli mieletön – todella hyvä ihmisten kanssa, ja päästessään kuvausflow’hun hän oli kuin kuka tahansa ammattikuvaaja, jonka kanssa olen vuosien varrella työskennellyt.

Yksi parikymppinen sanoi, ettei hän osaa kirjoittaa – niin hän koulussa oppi. Kun näin hänen tekstinsä, sen ilottelun ja hauskuuden, olin täysin eri mieltä tällaisesta uskomuksesta. Ja kun hän uskalsi alkaa oppia, hän alkoi oppia. Ja ehkä jo arvaatte: hän on loistava!

Kun oma arvostukseni ja luottamukseni omaa potentiaaliani kohtaan ei ole riittänyt, on tullut vastaan ihminen, joka on tuon potentiaalin nähnyt. Sen jälkeen hän on ravinnut sitä mojovalla määrällä arvostusta ja jättilastilla kunnioitusta. Ja niin on kukka päässyt täyteen loistoonsa. Kun minä näen edes pientä innostuksen ja ilon värinää ihmisen tekemisessä, varmistan, että minä kasvatan värinän suureksi: Suurella kunnioituksella arvostan ja epäilemättä luotan. Annan tilaa, päästän irti, puhun kunnioittavasti ja odotan parasta.

Samalla olen välillä vähän surullinen. Kun seuraan tiukentuvaa työelämää, YT-neuvottelu-uutisia ja irtisanomisten määrää, ymmärrän, että moni osaavista ihmisistä päätyy työvoimatoimiston odotustilaan. Omasta kokemuksestani tiedän, että odotustilan tunnelma on masentava: ilmassa leijuvat häpeä, lamaantuminen, ulkopuolisuus, kuulumattomuus, epätoivo ja pohjasakkaisuus. Kun ihminen astuu tuohon tilaan, hän ei koe arvostusta eikä luottamusta. Hän ei koe sitä, mikä kasvattaisi hänet suurempaan potentiaaliinsa.

Kun ihminen ei itse kykene näkemään omaa mahtavuuttaan, toinen ihminen voi auttaa. Oma ja läheisten työvoimatoimistopenkkien kulutus on valitettavasti osoittanut, että lähtiessä ei ole mahtava olo. Ja silti: tuo on se hetki, jolloin toisen ihmisen arvostusta ja luottamusta eniten kaipaa. Jokainen epävarma ihminen on kuin kaataisi kultahippuja mustaan aukkoon.

Jos työkkärin tädin tehtäviin ei kuulu nähdä asiakkaiden mahtavuutta, se voi silti olla meidän jokaisen jokapäiväinen tehtävämme. Kun nuori hakee ensimmäistä oikeaa työpaikkaansa, on tuijotettava CV:n sijasta silmiin ja nähtävä niiden palo. Jokainen meistä voi katsoa ja kohdella toista ihmistä niin kunnioittavasti, että hän kokee, että on kaiken arvostuksen ja luottamuksen arvoinen. Silloinkin – tai juuri silloin – kun ei itse kykene.

Jokainen ihminen, jota kastellaan todellisella arvostuksella ja luottamuksella, näyttää lahjansa moninkertaisesti. Pieni kansa tarvitsee noita moninkertaisia lahjoja. Me tarvitsemme toistemme arvostusta ja luottamusta.


Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.