Joka aamu tuntuu, että jotakin on unohtunut. Lasten vitamiinit, hammaspesut, pinnit, oma vesipullo, sopivat kengät, välipala, avain, taksirahaa. Ja pelko, ettei muista. Että jotakin unohtuu. Aamupusut ja halit, nyt alkaa uusi päivä.
Joka ilta takaraivossa jyskyttää, olenko muistanut kaiken. Muistinko pestä tukat, kasvattaa lapsiani arvojeni mukaan, sanoa kymmenennen kerran uhmaikäiselle että ei käy? Entä olenko antanut tämän päivän olla sellainen kuin se oli? Tehnyt niitä tekoja, joita haluaisin tehdä tai edes ajatellut itselleni mieluisia asioita? Tuntenut laajan skaalan tunteita ilosta suruun ja vihaan? Taisin muistaa.
Mutta sitten huomaan. Lukuisia valvottuja öitä pienten lasten kanssa, kipeitä niskoja, tuskaa hikeä, väsymyksen tuottamaa huimausta. Olen unohtanut jotakin tärkeää. Olen unohtanut rakastaa.
Mitä väliä, jos jonain aamuna unohtaa pestä lastensa hampaat, mutta muistaa rakastaa? Mitä väliä, jos unohtaa laittaa varavaatteet päiväkotireppuun, mutta ehtii huomata, että puolisolla on tänään vaikea aamu? Olla läsnä tunteella, mutta olla itselle armollinen ja antaa itselleen anteeksi, ettei muista, ettei jaksa, että unohtaa. Olla keskeneräinen unohtava ihminen, joka unohti laittaa pääsiäiskoristeet esille pääsiäisenä.
Mutta sillä on väliä, jos hoitaa lapset, mutta unohtaa parisuhteen, toisen aikuisen, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Sillä on väliä, että hoitaa muita, mutta ei muista itseään. Aika auttaa, oma aika, parisuhdeaika. Aika ei ole luksustuote, jota on vain harvoilla. Aikaa on ja siitä voi varastaa itselleen hetkiä, parisuhteelleen hetkiä. Oli se sitten kymmenen minuuttia tai kymmenen tuntia.
Tänään illalla ja huomenna aamulla kysyn taas itseltäni, mitä olen unohtanut ja mitä piti muistaa. Nyt tiedän: aiemmin olen unohtanut rakastaa, nyt en. Aiemmin olen unohtanut hoivata itseäni ja parisuhdettani, nyt en. Ainakaan tänään.
