Sarastus: Merkityksettömyydestä

Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen. 


Kaksi viikkoa sitten, sinä ikävimpänä ahdistuksen päivänä, jona kirjoitin viimeisimmän ahdistusta uhkuvan blogini, puhelimeni soi. Minulle soitti mies, joka oli kuullut Ruotsiin muutostani. Hän tarjosi minulle työpaikkaa eräästä ruotsalaisesta yrityksestä.

Niin, työpaikka käveli suoraan kotiovelleni juuri sinä pahimpana epätoivon päivänä. Tällaistahan tapahtuu vain elokuvissa!

Viime talvena väsyin työhöni. Huomasin, että elämästäni oli kadonnut merkityksen tunne, yhtäkkiä kaikki tuntui turhalta. Koko vuoden olen paininut merkityksettömyyden tuskassa. Mikään työ ei tuo minulle tunnetta täyttymyksestä, siitä että kokisin tekeväni jotain, jolla on oikeasti väliä.

Kun merkityksen tunteen kadottaa kerran, on uskomattoman hankalaa löytää hukattu inspiraatio ja innostus uudelleen. Tuntuu, ettei mikään mahdollinen työ herätä minussa sellaista poltetta ja paloa, jota työltäni tarvitsisin.

Työ on aina merkinnyt minulle enemmän kuin ”vain työtä”. Se on ollut minulle tärkeä osa identiteettiäni, itseni toteuttamisen kanava. Olen hakenut valtavia haasteita, janonnut koko ajan enemmän – saanut koko ajan enemmän. Ja nyt suurimpana ahdistuksen päivänä minulle tarjottiin työtä; sellaista, joka ei vastaa koulutustani eikä aiempaa työkokemustani, sellaista, joka ei ole minulle suuri haaste. Kuinka minä, kovissa vesissä keitetty ja kaikkeni työlle uhrannut yrittäjä voisin tehdä yhtäkkiä mekaanista, suorittavaa ja rutiininomaista työtä? Tämän työn vastaanottaminenhan olisi suoranainen taantuma siihen mitä olen tähän mennessä saanut aikaan.

Pohtiessani päätöstäni sisuunnuin itseeni: eihän kukaan ihminen voi elää loputtomiin tällä tavoin haihatellen ja haaveillen! Etsinkö jotain, jota en voi koskaan todellisuudessa löytää? Voinko koskaan saada työn, joka tuottaa minulle täydellisen tyydytyksen – ja onko se tarpeenkaan?

Kuinka edes saatoin ajatella työtarjouksen hylkäämistä? Osa-aikaisena ja projektiluontoisena se soveltuisi tilanteeseeni erinomaisesti.  Saisin mahdollisuuden hioa ruotsinkielen taitoni kuntoon, oman työyhteisön ja kaipaamani rytmin ja rutiinin uuteen elämääni Ruotsissa! Otin työn vastaan. Päätin niellä ylpeyteni ja kunnianhimoni ja priorisoida nuo muut asiat työn haasteellisuuden edelle.

Ollakseni rehellinen, on yksi asia, se kaikista isoin unelma, jota haluan enemmän kuin mitään muuta. Ajatus tuosta työstä saa silmäni syttymään, sydämeni sykkimään. Tuo työ saattaisi herättää minut taas henkiin, antaa merkityksen elämääni. Mutta sitä en vielä taida uskaltaa sanoa ääneen…