Teksti: Kirsi Voutilainen
Kutsuisin sitä ameeba-rakkaudeksi. Sen liikkeen, sen energian takia, välillä myös sen järjettömyyden ja päättömän hulluttelun takia. Ameeba meren hiljaisessa väreilevässä aaltoliikkeessä, hitaasti, soljuvasti, kevyesti, joustavasti, myötäilevästi ja periksiantavasti. Ilmavaa, hennon läpinäkyvää. Aalto antaa myöten, meri humisee äänettömästi korvissa, keinuttaa vartaloa horisontaalisesti, silmät kiinni, silmät auki antaen ja vastaanottaen. Seinä ei nouse vastaan, mennään läpi seinien, soljahdetaan toisiimme, sinä minuun, minä sinuun, saapuen ja poistuen, tullen ja mennen, lähtien ja palaten, sukeltaen ja pinnalle nousten. Veden virtaavuus. Aallot pehmeästi tuudittavat turvallisuuteen, lämpöön ja totaaliseen hyvyyteen, jossa kellun ja lillun ja hymyilen. Vesipesä, kaivattu koti.
Niin irtonaista, niin erillistä, sinä olet sinä ja minä olen minä ja samalla niin kietoutuneita toisiimme, sydämissämme sitoutuneita, helppouden edessä antautuneita omistamiselle ja samaan aikaan vapaudelle. Samaan aikaan olet-minun kuin silti-annan-sinut-pois -rakkaus. Kirpaisevaa ja kaunista, veitsen terällä elämistä, nuoralla tanssia, sydän kurkussa olemista. Ja silti niin varmaa epävarmuudessa. Tieto ja luottamus. Ja vaikka luulen, että kuolisin, selviäisin, sinä myös.
Kostean suolaiset kyyneleet taas kielellä tunnustellen, suupieliini valuneet. Liikutuksesta, koskettavuudesta, haavoittuvuudelle antautumisesta. Sydän pakahtuu kauneuden ja surun yhtäaikaisesta makeudesta, rakkauden viiltävä pisto, jos tämä ikinä loppuisi. Tässä ja nyt, ei ole muuta. Nyt on hyvä. Laskeudun yhä lähemmäksi tornistani, sinua lähemmäksi rakkauteen, joka on ei-riippuva-rakkaus, ei-tarrautuva-rakkaus. Uskallan vajota, tuntea rakkautesi väräjävän hellyyden, herkkyyden uuden ulottuvuuden, minulle vieraan. Uskallan haluta sen suloisen sensuelliuden, lämmön hivelevyyden, kosketuksen höyhenenkevyen.
Ei vaatimuksia, ei odotuksia tässä rakkaudessa, minkä vuoksi haluaa antaa kaikkensa. Kun kukaan ei huuda omia tarpeitaan etusijalle. Minä, minä…ei, vaan sinä sinä, me. Vaatimaton= ei vaatimuksia-rakkaus tekee antamisesta helpon, itsestään selvyyden, josta muodostuu antamisen ja saamisen aaltoliike.
Tyhjien seinien tuijotus minuun ja minun vastatuijotus. Olette puhtaat, olette kauniit, olette tasapainoiset. Olette maalia, kiveä, savea ja rautaa. Kylmiä ja kovia. Kristallit roikkuvat katosta kimmeltävinä, kirkkaina. Kiillotettu kultaus. Avaruuden tuntua, autiota autiomaata, onko siellä edes yksinäinen piikikäs kaktus? tyhjää, yhä tyhjenevää. Riisuttu kotini, paljas uusi pinta, hiljaisuus. Saman väreilyn aistin minussa, yksin olon ja yksinäisyyden, ei ole mitään, en ole mitään. Ja samalla olen kaikki. Tyhjentynyt turhasta. Konflikteista ja kamppailusta. Ei vastarintaa enää, ei vastustusta minulle kuuluvasta hyvästä.
Sinusta. Tyhjät seinät herättivät, aukaisivat silmäni, näyttivät totuuden, osoittivat inhimillisyyteni, auttoivat myöntämään kaipaukseni toiseen ihmiseen, mieheen. Salamyhkäisesti, lähes äänettömästi, eleettömästi olet lumonnut minut. Valloittanut varovaisesti, antanut minun olla. Tyrkyttämättä, pakottomatta. Sallien kaiken, hyväksymällä ja hyvyydellä taikonut minusta uskalluksen esiin, ottaa vastaan läheisyys. Sinut.
Avoimet kasvot, ilman hymyä tai hymyn kanssa. Katson maailmaa ja voin olla ilmeetön ilman väkinäisestä virneestä kipeytyneitä leukalihaksia. Virnuilematon totuus. Naama peruslukemilla. Syvempi syvyys, pohjaton meri. Antaudun tuntemattomille vesille, heittäydyn ajattomuuden aallokkoon.
Helisevä naurusi. Minä täysin aseeton.
Tyhjyys täyttyy. Sinusta.
