Sivu 457 – Hidasta elämää

Hidasta elämää – saat enemmän

Moni on oppinut, että enemmän on enemmän, joten otsikko puree. Toisaalla taas huokaistaan: ”Enemmän? Haluaisin mieluummin vähemmän, tai ainakin kohtuullisemmin.”

Mitä sitten hidastamalla luvataan enemmän? Rahaa? Autoja? Aikaa? Lomaa? Ei. Se lupaa enemmän sitä, mitä meillä jo on, nimittäin elämää – tämän hetken kokemista.

Kuvittelepa, että elämäsi pysähtyisi tähän hetkeen. Juuri niin, siihen, missä juuri nyt olet. Sen jälkeen pyytäisin sinua kirjaamaan ylös kaiken, mitä tuossa hetkessä on. Jos ajaton munakello raksuttaisi loputtomiin, kirjaisit ylös tuhansia ja tuhansia huomioita tästä hetkestä. Siinä olisi jo aika paljon – ainakin enemmän kuin aiemmin.

Enemmän tätä hetkeä, siitä elämässä on kyse. Niin paljon tätä hetkeä, että se tuntuu! Niin paljon tätä hetkeä, että se tuntuu niin todelta, että siitä saa melkein käsillä kiinni. Niin paljon tätä hetkeä, että se lisää ymmärrystä.

Yleensä kaipaamme herätystä elämäämme, jotta ymmärtäisimme kuinka paljon tässä hetkessä onkaan. Valitettavan usein, ja nykyään yhä useammin, herätys on sairaus tai jokin muu ikävä tapahtuma. Mutta sen ei tarvitse olla niin. Riittää, että uskaltaa pysähtyä hetkeksi olennaisten asioiden äärelle, tuntea tunteita ja antaa niiden kertoa.

Hidasta elämää® – saat enemmän -valmennuksessa pysähdytään elämän keskeisten kysymysten äärelle 12 avainsanan avulla, tehdään harjoituksia ja keskustellaan ryhmässä. 1,5–2 tunnin luento sopii esimerkiksi työyhteisöjen, muiden yhteenliittymien tai tapahtumien ohjelmaksi, makupalaksi elämästä. Avoimista luentotilaisuuksista ilmoitetaan Hidasta elämää -Facebook-sivulla ja Hidasta elämää -etusivun Tapahtumat-osiossa (sivun alalaidassa).

Sitku. Ei! Mutku. Ei! Voiku. Ei! Nytku. Jes!

Tulostettava esite luennosta:

Mitä saat palkaksi?

Maslowin tarvehierarkian lisäksi monet asiantuntijat ovat todenneet, että rahan arvo häviää sen jälkeen, kun tärkeät fysiologiset tarpeet ja turvallisuuden tarpeet on tyydytetty. Kestävän kehityksen tutkija Arto O. Salonen toteaa, että ”nollien määrällä ei silloin ole enää väliä”.

Nollien sijaan voisi miettiä, mistä muusta palkka voi koostua kuin rahasta. Kun fysiologiset ja turvallisuuden tarpeet on tyydytetty, mitä sen jälkeen tavoitellaan?

Mitä työstä voi saada palkaksi?

1. Iloa.

Työstä syntyvää iloa kutsutaan myös työniloksi. Positiiviset tunteet luovat aloitteellisuutta ja vapauttavat energiaa. Ne lisäävät myös sosiaalisuutta ja luovuutta. Lisäksi positiivisia tunteita kokevan elämä tuntuu sujuvalta ja helpolta. Iloa kokeva ihminen on myös välittömässä toiminnallisessa vuorovaikutuksessa maailmaan.

2. Energiaa.

Palkkana työstä voi olla myös hyvä energia, virta. Hyvä energia syntyy kokemuksellisesta hyvästä yhteydestä toiseen ihmiseen tai ympäröivään maailmaan. Se on se ”hyvä fiilis”, jota esimerkiksi tapaamisen jälkeen on vaikea selittää. Lisääntynyt hyvä energia saa meidät tuntemaan elämän mukavaksi ja säteilemään sisään- ja ulospäin.

3. Hyödyllisyyden tunteen.

Työ on auttamista, kaikki työ on auttamista. Asiantuntijat sanovat, että työn miellekkyys kärsii, jos emme tiedä, miten oma työmme hyödyttää kokonaisuutta. Kääntäen: Tunnemme kuuluvamme kokonaisuuteen, kun voimme auttaa muita. Tunnemme yhteenkuuluvuutta.

4. Rahaa.

Perinteisen näkemyksen mukaan palkka on yhtä kuin raha. Mutta todellisuudessa tuossa vaihtokaupassa vaihdetaan muutakin. Se, mitä lopulta vaihdetaan ja missä suhteessa, on jokaisen henkilökohtaisen arvion ja priorisoinnin tulos.

Lähteet:

Jouni Luukkala: Jaksaa, jaksaa, jaksaa… – työhyvinvointitaitojen kirja, Tammi 2011
Marja-Liisa Manka: Työnilo, WSOYpro 2011
Edu.fi
Maslowin tarvehierarkia
Arto O. Salosen luento ”Kestävä kehitys kulttuurisen muutoksen suuntana” (14.2.2012)

Älä ole paviaani – Päästä irti, niin saat vapautesi

Deepak Chopra kertoo kirjassaan Vapauta energiasi, vapauta itsesi (Otava 2011) tarinan bušmanneista ja paviaanista:

”Etelä-Afrikan alkuperäisasukkaiden, bušmannien, kerrotaan käyttävän nokkelaa menetelmää veden löytämiseksi. Bušmannien pitkään asuttamilla aavikkoalueilla – bušmanneja pidetään vanhimpina yhä olemassa olevana ihmiskunnan haarana – vettä on niukalti, ja sitä on vaikea löytää kuivalla kaudella. Yksi olento kuitenkin kykenee aina paikallistamaan mitä vaikeimmin löydettävät lähteet ja lammikot, nimittäin paviaani.

Bušmannit saavat paviaanit näyttämään veden sijainnin asettamalla herkullisia pähkinöitä onttoon puunrunkoon. Kätkön suuaukko on juuri ja juuri paviaanin käpälän mentävä. Kun paviaani kurottautuu nappaamaan käpälänsä täyteen pähkinöitä, se ei saa vedetyksi kiinni puristettua nyrkkiään aukosta ulos.

Paviaani on niin ahne, ettei se halua päästää pähkinöitä otteestaan, joten se juuttuu kiinni. Tunnit kuluvat, ja lopulta paviaanille tulee niin kova jano, ettei se voi enää pysyä paikallaan. Se pudottaa pähkinät pois ja rientää etsimään vettä, bušmannit salaa kintereillään. Paviaanista on tietämättään tullut heille opas.”

Mitä siis tapahtui? Paviaani oli jumissa niin kauan kuin se piti kiinni haluamastaan. Mutta heti kun se päästi irti, se sai vapautensa.

Millaiset asiat pitävät sinut jumissa?

Kerää murusia, ole kullanmurunen itsellesi

Kun ulkopuolinen maailma tuntuu vaativan liikaa, alkaa oma sisäinen puhekin vähitellen muuttua synkeäksi, jopa mustaksi. Menestymiset ja onnistumiset ovat jotain suurta, joka pienelle ihmiselle – tuskin omassa arjessaan selviävälle – on tavoittamatonta. Vai onko?

Psykoterapiaan perehtynyt Tiina Tikkanen (mm. Psykoterapiaopas – monta tietä itsetuntemukseen ja iloon, WSOY 1998) on julkaisut hyvinvoinnin työkirjan Minä kullanmurunen (omakustanne 2011), jonka mukaan todelliset onnistumiset ovat pieniä murusia, kykyjä.

Tikkasen kehittämä terapian tukimetodi on yksinkertainen ja konkreettinen: kyvyistä saa sujauttaa lasikulhoon pieniä värikkäitä kiven murusia (niitä, joita myydään askartelukaupassa). Murusia saa erilaisista kyvyistä:

Vihreillä kivillä kiität itseäsi kyvystä haistaa, maistaa, nähdä, kuulla ja koskettaa.

Sinisillä kivillä juhlit hetkiä, jolloin pystyt tavoittamaan yhteyden toiseen ihmiseen.

Valkeat kivet ovat maamerkkejä erilaisista tavoista, joilla pystyt hellimään itseäsi.

Oransseilla kivillä palkitset itseäsi kyvyistä tuntea monenlaisia tunteita.

Aniliinit kivet antavat inulle lisävoimaa ja napsahtavat purkkiin sen kunniaksi, että löydät tilanteeseesi uusia näkökulmia.

Murustelutekniikan avulla pienistä positiivisista huomiosta alkaa konkreettisesti ja silmin havaittavasti kertyä iso värikäs kasa. Vaikka aluksi suuri tuntui tavoittamattomalta! Samalla kun värikäs malja täyttyy, sisäinen äänikin muuttuu värikkäämmäksi. Ja näin muukin maailma alkaa näyttäytyä väreissä.

”Tiedät, että sinussa on kykyä nähdä asioiden aurinkoista puolta, voimaa nauttia, selviytyä elämästä ja antaa toisille tärkeitä asioita”, Tikkanen kirjoittaa työkirjan ohjeita seuranneille. Kukapa meistä ei haluaisi tietää jotain näin arvokasta?

”Pystyit valonsäteen nappaamaan kerran, pystyt siihen uudelleen.”

– – –

Tiina Tikkanen on opiskellut psykologiaa ja kartoittanut psykoterapioita kirjassaan Psykoterapiaopas – monta tietä itsetuntemukseen ja iloon. Tässä kirjassa hän kirjoittaa paitsi asiantuntijana myös vertaisena.

Tiina Tikkanen: Minä kullanmurunen – hyvinvoinnin työkirja, omakustanne 2011

Kenellä on oikeus olla suvaitsevainen?

Suomeen on valittu uusi presidentti. Kiinnostaako aihe enää ketään, on toinen juttu. Tartun kuitenkin vaalien tiimellyksessä nousseeseen teemaan, joka herätti itsessäni sekä ajatuksia että tunteita.

Mediassa pohdittiin vaalien lopullisen tuloksen syitä ja kuin yhteisestä sopimuksesta todettiin, että ”oli hyvä, että vaali nosti tärkeän asian, suvaitsevaisuuden, esiin”. Samalla annettiin ymmärtää, että presidentinvaali, Pekka Haaviston homoseksuaalisuuteen liittyen, osoitti sen, että me suomalaiset olemme suvaitsevainen kansa. Hienoja sanoja. Ja rohkenen olla toista mieltä. Kuulin vaalien aikana paljon vihaa ja halveksuntaa tihkuvia kommentteja ja tuomitsevaa puhetta.

Julkisessa keskustelussa suvaitsevaisuus ymmärrettiin ”erilaisuuden hyväksymisenä”. Minkä ihmeen erilaisuuden? Minulla oikeus asettua ”suvaitsevaiseksi”, koska olen samanlainen. Miten niin samanlainen? En ole suvaitsevainen silloin, kun lausun: ”Minä suvaitsen sinun olla homoseksuaali, nainen, somali, keskustalainen…”.

Samanlaisuus tai erilaisuus on yhteiskunnallinen sopimus tai totuttu ajattelumalli, jota voi olla vaikea tunnistaa. Samaistun omaan ryhmääni ja niissä vallitseviin ajattelutapoihin. Ihmistä palkitaan tai rangaistaan sen mukaan, missä määrin hän ryhmän arvoihin samaistuu. Suvaitsevaisuus liittynee tähän: hyväksyn sen ryhmän, joka on minun, oikeassa olevan ja samanlaisista koostuvan ryhmäni ulkopuolella. Jos olen suvaitsevainen tai suvaitsematon, asetun aina toisen ihmisen yläpuolelle. Katselen omista korkeuksistani maailmaa, ihmisiä, mittaan katseellani ja luokittelen – myös oman ryhmäni sisällä. Aina löytyy joku, jonka tekemisiä tai mielipiteitä voin arvostella. Mihin ryhmään sinä kuulut? Kenen arvoja allekirjoitat? Nämä ovat myös minun henkilökohtaisia kysymyksiäni.

Miksi ihminen katsoo toisen pintaa? Olenko itse pelkkää pintaa vai onko minussa muuta? Mikä sinä olet yksinäsi, piilossa peiton alla silloin, kun kukaan ei näe? Erilainen, samanlainen vai pelkkä ihminen? Voinko elää samaistumatta ympäröivien ryhmien ajattelumalleihin? Saanko luoda oman maailmani? Voinko vaientaa egon äänen ja antaa ihmisyyden ja tietoisuuden vallata sisimpäni?

Katse kääntyy jälleen sisimpään. Mitä siellä näkyy? Ja hyväksynkö sen, mitä sisimpäni sisältää? Aidosti. Lähimmäisen rakastaminen lähtee itsen rakastamisesta. Se ei ole itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä vaan ihmisyyden ydin. Hiljaisuus, hidastaminen, ”meluvallin” taakse meneminen vaatii rauhoittumista ja kohtaamista. Erilaisten ryhmien metelissä ei voi löytää tietä oman sisäisen aarrearkun luokse. Mitä omassa aarrearkussasi on? Katso, ihmettele ja ihastele. Tuo aarteesi muiden nähtäville. Kun pinta pienenee, ihmisen kasvot näyttäytyvät.

Ihminen ei ole erilainen tai samanlainen vaan erityinen. Sinä olet erityinen, minä olen erityinen. Me kaikki olemme yhdessä jotain erityistä – yhtä suurta ja upeaa ihmiskuntaa, jossa jokaisella on oma paikkansa ja erityinen tehtävänsä.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Millainen ajankäytön tyyppi olet? – Katso

Barbara Prashing esittelee kirjassaan Eläköön erilaisuus (PS-kustannus, 2003) kolme erilaista ajankäytön tyyppiä. Millainen ajankäyttäjä sinä olet?

1. Analyyttinen tyyppi

järjestelmällinen
hyvin täsmällinen
suunnittelee ajankäyttöään
pitää päiväkirjaa
pitää muistilistoista
tekee ennakkosuunnitelmia
tarvitsee päivärutiineja
hermostuu, kun aikataulut eivät pidä paikkansa
elää reaaliajassa
aamuihminen

2. Holistinen tyyppi

epäjärjestelmällinen
vaikea noudattaa tarkkoja aikatauluja
unohtaa usein ajankulun
ei pidä päiväkirjaa
inhoaa muistilistoja
toimii spontaanisti
kokee rutiinit rajoittaviksi
vaikea noudattaa aikatauluja
venyvä aikakäsitys
iltapäivä- ja iltaihminen

3. Joustava tyyppi

analyyttisen ja holistisen tyypin yhdistelmä
pystyy tarpeen ja tilanteen mukaan toimimaan kummankin mallin mukaisesti
useimmiten ihmiset eivät ole joustavaa tyyppiä vaan joko analyyttistä tai holistista tyyppiä

Mistä löytyy todellinen vauraus?

Suomessakin pari kertaa vieraillut superfood-guru David Wolfe avasi vuoden 2012 todella vaikuttavalla blogikirjoituksella ”Miksi minä EN ole miljonääri”.

Yllättävä otsikko mieheltä, jonka kirjoja on myyty satojatuhansia kappaleita, hänen nimellään kulkevia tuotteita on myyty kymmenien miljoonien dollarien arvosta ja hänen luentonsa ympäri maailman ovat jatkuvasti loppuunmyytyjä. Wolfe pohjaa elämäntapansa taolaiseen filosofiaan, ja hän on luopunut ”maallisen mammonan” tavoittelusta. Hän kehottaa ihmisiä pohtimaan, mitä todellinen vauraus on.

Todellinen vauraus on rauhallinen mielentila
Todellinen vauraus on vahva fyysinen terveydentila
Todellinen vauraus on yhteys henkiseen energiaan
Todellinen vauraus on tunne-elämän hyvinvointia
Todellinen vauraus löytyy toisten palvelemisesta
Todellinen vauraus on itsensä tuntemista, ympäristönsä tuntemista… ja oman elämäntehtävänsä etsimistä ja seuraamista.

Lisäksi:

Todellista vaurautta ei voi rohmuta, vain jakaa.
Todellinen vauraus ei synny siitä, mitä olet hankkinut, vaan siitä, mitä olet antanut pois.
Todellinen vauraus (tai onnellisuutesi) on suoraan verrannollinen iloon, jota tuotat muille.

”Minulla on vähän omaisuutta, mutta minulla ei ole ollut vielä mistään puutetta. Olen voinut syödä kaikkein parasta ravintoa… nukkunut parhaimmissa (maadoitetuissa) vuoteissa… matkustanut mitä eksoottisimpiin maihin… olen saanut nauttia erinomaisesta terveydestä, loistavista ystävistä ja perheestä, ja mikä parasta, tavannut 100 000 fantastista, ihanaa, kaltaistasi ihmistä, joiden kanssa voin jakaa kokemukseni.

Olen oman arvioni mukaan uskomattoman rikas – ehkä vaurain ihminen koko maailmassa.”

LÄHDE: Lainaukset vapaasti suomennettuna David ”Avocado” Wolfen blogikirjoituksesta tammikuulta 2012.

Ilo on hyvä mittari

Saan paljon kysymyksiä meilillä. Tämäntapaisista velvollisuusvierailuista minulta kysytään usein:

”Olen menossa vierailulle eräiden tuttavien luo. Vierailu kuuluu sarjaan ”jos ette tule niin minä ihan loukkaannun”. Heillä on niin erilainen arvomaailma kuin minulla. En jaksaisi millään lähteä kun kotona olisi niin paljon puuhaa ja on enää muutama päivä lomaa. Onko vain asioita, jotka vain täytyy tehdä? Vai täytyykö?”

Vastaukseni: Ei ole. Ei täydy. Joskus toki käy niin, että velvollisuusvierailusta muodostuukin ihan positiivinen yllätys. Henkilö, jota ei ole nähnyt pitkään aikaan, on muuttunut perusteellisesti, ja vierailu voi olla ihan kiva ja onnistunut juttu. Se ei kuitenkaan muuta sitä, että alun perin vierailulle ei halunnut mennä. Olisi ollut jotain tärkeämpää tekemistä, jotka joudumme pistämään siksi aikaan sivuun. Velvollisuusvierailut estävät meitä tekemästä niitä asioita, joita oikeasti haluaisimme tehdä. Emme saa olla niin kuin haluaisimme olla. Kun lopulta pääsee kotiin, huomaa menettäneensä kallisarvoista aikaa ja energiaa johonkin turhaan asiaan vain koska ei osannut kieltäytyä kohteliaasti.

Muistan erään uudenvuodenaaton kahdenkymmenen vuoden takaa. Ystäväpariskunta kutsui minut ja silloisen mieheni luokseen uudenvuoden viettoon. He lupasivat tarjota juhlavan päivällisen, jos me toisimme ilotulitteet. Mieheni oli ehtinyt jo luvata tulevamme, ja minua harmitti. Ei olisi yhtään inspiroinut. Kun uudenvuodenaatto lähestyi, olin vihainen. Ehkä tuo ilta on jäänyt mieleeni, koska hoitajan työssä juhlapyhävapaat olivat harvinaisia. Harmittelin, että vapaapäiväni menisivät pilalle. Mietin, mitä laittaisin päälleni. Jotain juhlavaa mutta samalla lämmintä, että tarkenisi olla pihalla raketteja räjäyttelemässä.

Ilotulitteet olivat yllättävän kalliita, ja käytimme älyttömät summat rahaa niihin, jottei tuliaisemme häpeäisi juhlavan ruokapöydän rinnalla. Kampesin hymyn naamalleni ja ”ilonpito” alkoi. Päivälliseksi oli perunoita ja lihapataa. Isäntäväki ei tarjonnut lisää, vaan keräsi ruoan pikaisesti kylmään. En kehdannut sanoa, että minun jäi nälkä. Vedin valkoviiniä tyhjähköön mahaani. Otin naukkuja lämmikkeeksi, kun palelin ulkona keskiyöllä. Inhosin jo tuolloin raketteja sydämeni pohjasta. Sairaanhoitajana näin, miten turhaa se kaikki oli, pelkäsin ihmisten telovan itsensä. Muut hurrasivat ja ihailivat, minä kauhistelin, kiroilin sisäänpäin ja kalisin kalikkana.

Seuraavana päivänä oli tietysti tolkuton krapula. Makasin koko päivän sängyssä ja söin krapulaani (ja nälkääni) paljon roskaruokaa. Ajatella, että vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään en ole toipunut siitä illasta. Edelleen pitää manata miten tyhmä ihmisen pitää olla, että tekee asioita, joita ei alun alkaenkaan halua tehdä. Kuinka monta vapaapäivää, lomapäivää, aikaa ja energiaa olenkaan menettänyt tekemällä asioita, joita en ole tahtonut tehdä.

Elämä on liian lyhyt tehdäksemme asioita, joissa meillä ei ole koko sydän mukana. Väkisin ei pitäisi tehdä mitään. Nykyään mietin tunnenko itseni rentoutuneeksi vai jännittyneeksi ennen kuin lupaudun mihinkään. Joudunko pinnistelemään? Teenkö asioita jaksamiseni rajoilla? Ketä varten minä toimin, itseäni varten vai toisia?

Ilo on aika hyvä mittari. Jos tunnen iloa, teen asioita. Jos en, harkitsen uudestaan.

Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Parasta ikinä: Ei tässä mitään robotteja olla

Parasta ikinä -blogin kirjoittaja Kristiina Komulainen on tuottaja, juontaja, toimittaja ja käsikirjoittaja. Kristiinan mielestä ”parasta ikinä” on se, että positiivisella asenteella vaikeimmatkin asiat kääntyvät lopulta tärkeiksi oivalluksiksi. Kristiina pohtii noita arjen pieniä, suuria oivalluksia.

Kerran eräs sukelluksenopettaja sanoi, että hän ei juurikaan innostu merenpohjasta löytyvistä suurista asioista. Hän saa kiksit kaikista miljoonista pienistä asioista: ötököistä, kaloista ja kasveista. Itse odottelin näkeväni hain, rauskun tai kilpikonnan. Jotain suurta tänne ja vähän äkkiä!

Sukellusreissut meni siis omalla kohdallani odotellessa jotain näyttävää, ja kaikki miljoonat pienet asiat jäivät näkemättä. Jos hai ei tullut vastaan, niin reissu oli epäonnistunut, pääsääntöisesti siis useimmiten. Opettajani oli taas aina innoissaan vedestä noustessaan. Jäin miettimään, että miten hän jaksaa vielä satojen sukellusten jälkeen innostua noin paljon jostain niin mitättömästä.

Uskon edelleen, että suurten asioiden saavuttaminen ja tavoitteleminen on mahtavaa. Kysymys kuuluukin, että miten tavoitteisiin pääsee, millainen on matka sinne ja onko hyvä asia, että on valmis muuttamaan ajatusta lopputuloksesta. Jos haaveilet tällä hetkellä esimerkiksi oman firman perustamisesta, niin tuntuuhan se typerältä ajatukselta, että nyt pitäisi alkaa innostumaan leikkokukista tai tuoksukynttilöistä. Päässä on ajatus, että nyt täytyy vaan puristaa kiinni päämäärästä, käyttää kaikki efortti sen eteen ja unohtaa muu. Uskon, että päämäärään on miellyttävämpi mennä, jos nauttii koko reissusta. On myös hyvin todennäköistä, että reissulla alkaa avautua paljon alkuperäistä ideaa parempia vaihtoehtoja.

Annan esimerkin. Olin jotenkin onnistunut upottamaan päähäni länsimaisen ajatuksen siitä, että arkiaamut on kamalia: on oltava kiire, stressi, kiukku ja lopulta v*tutus. Tein hiljattain periaatepäätöksen, että alan nauttimaan arkiaamuista yhtä paljon kuin lauantai- tai sunnuntaiaamuista. Miksi aamut viikonloppuisin oli niin paljon hienompia?

Onhan se nyt hanurista, että viisi aamua viikosta on ikäviä ja vain kaksi mukavia. Aloin siirtämään viikon kaikkiin aamuihin niitä asioista, joista nautin viikonloppuisin. Syön rauhassa aamupalan kotona, luen, poltan suitsukkeita, kuuntelen hyvää musaa sekä käytän ihanan tuoksuisia öljyjä vartalon rasvaamiseen. En herää sen aikaisemmin kuin ennenkään, mutta jotenkin turha sinkoilu on jäänyt pois. Tämä muutos vaikuttaa pääsääntöisesti koko päivän fiilikseen, välillä tosin keittää yli äyräiden, vaikka kuinka tuoksuisin ruusuöljyltä. Se on ihmisyyttä, ei tässä mitään robotteja olla ja hyvä niin. Kaikki ne, jotka naistenlehdissä väittää elävänsä pelkästään harmoniassa ja onnellisuudessa, valehtelee.

Kyse on hitaasta muutoksesta. Nämä innostumiset vaikuttaa kaikkeen olemiseen sellaisilla tavoilla joita ei voi käsikirjoittaa etukäteen. Odottamattoman odottaminen itsessään on jo mielenkiintoista. Siitä tulee vielä kivempaa, kun arki on täynnä pieniä ihania asioita – itse asiassa kaiken pienen seurauksena kaikki suuri muuttuu. Ajattelit ehkä löytäväsi hain, mutta päädytkin jonkin vielä vaikuttavamman äärelle. Eteesi osuukin valtava hylky.

p.s. Tässä yksi ”pieni juttu”:

Aamupala

marjoja
erilaisia pähkinöitä (para-, cashew- ja saksanpähkinät sekä kuorimattomat mantelit)
heraproteiinijauhetta
maustamatonta jogurttia (turkkilainen)
macajauhetta
raaka kaakaota (rakeita)
kookosöljyä tai –lastuja
+ vihreää teetä
+ lasillinen juotavaa savea

Kuvittaja lukee uutiset ihmisten kasvoilta

Hidasta elämää -sivustolla alkaa uusi palsta: Kuva-aatos. Siinä kuvittaja Elina Puohiniemi pukee tuhat sanaa yhdeksi kuvaksi, ajatukseksi. Kuva-aatokset on ihailtavissa sivustolla jokaisen kuukauden esimmäinen perjantai, huomisesta alkaen. Mutta ensin esitellään Elina:

Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?

”Etsiessäni vastausta siihen, kuka olen, olen samalla muodostanut sen polun, jota pitkin olen tähän hetkeen tullut. Kysymys on ollut yksi elämäni suurimmista arvoituksista. Elämänpolullani kanssani on kulkenut useita alle kouluikäisiä lapsia, polkuni on kulkenut monen kauniin metsäisen tai vuoristoisen maiseman kautta läpi haasteiden ja saavutusten, joita – kuten polkuanikin – olen hahmottanut itselleni piirtäen ja kirjoittaen.
Ihmettelen ilolla, minne tieni vielä minut johtaakaan. Perille pääseminen on toissijaista: tärkeintä minulle on se, että olen matkalla avoimin mielin ja toteutan omannäköistä arkea. Toisaalta olen jo perillä. Tässä on hyvä.”

Millainen on tavallinen päiväsi?

”Herään aamuisin pienten poikieni ääniin heidän kiivetessä tikapuita pitkin ylös sänkyymme; mieheni on lähtenyt töihin jo aiemmin. Aamuisin käy usein niin, että nähtyäni mielenkiintoisen unen tai saatuani uusia ideoita, alan kirjoittaa tai piirtää niitä muistiin ja sillä välin lapset ovat aloittaneet mahtavat mielikuvitusleikkinsä – ja sitten olemmekin jo melkein myöhässä päiväkodista. Työpäiväni vietän kotitoimistossa valmistellen illan kädentaitokurssia, piirtäen tai läheisessä metsässä alle kouluikäisiä lapsia metsäretkille vieden. Minulla on neljä työnantajaa, joista yksi on oma toiminimeni. Iltapäivällä, kun olen hakenut lapset päiväkodista, usein lueskelen kirjaa hetken tai teen käsitöitä poikien leikkiessä keskenään ja illan vietämme useimmiten yhdessä perheen kanssa kotona.”

Miten hidastat arjessa?

”Olen jo pitkään tehnyt elämässäni päätöksiä, jotka ovat johtaneet hitaampaan, omannäköiseeni arkeen. Pudotin itseni oravanpyörästä jo ennen kuin ehdin siihen astua. Totesin, että pärjään melko vähällä, kunhan saan kuunnella itseäni. 20-vuotiaana olin hyvin ahdistunut siitä, mitä isona tekisin. Päätin, että valitsen kouluja, joihin todella haluan, käyn ne ja katson 30-vuotiaana, mitä niistä tulisi yhteensä. En muistanut koko suunnitelmaa pitkään aikaan, kunnes huomasin kymmenen vuotta myöhemmin, että olin todellakin toteuttanut sen.
Meillä on kaksi päiväkoti-ikäistä poikaa, joten arjessa hidastaminen näkyy ehkä eniten siinä, että teen nelipäiväistä työviikkoa ja hieman lyhyempää työpäivää. Välillä olen kyllä töissä myös viikonloppuisin ja iltaisin. Se, että katsoo kellon auringosta, kuuntelee omaa rytmiään, katsoo säätilan taivaasta ja lukee uutiset ihmisten ilmeistä ja olemuksesta, on hidastamista parhaimmillaan. Luemme paljon kirjoja, pelaamme lautapelejä ja sisustamme pikkuhiljaa kotiamme nikkaroiden itse suurimman osan huonekaluista. Luonto on minulle tärkeä, ja metsä on kuin kotini.”

Mottosi?

”Elämä on seikkailu, jonka pienet, oivaltavat yksityiskohdat muodostavat. Perille pääsy ei ole olennaista, vaan uteliaana ja vastaanottavaisena matkaaminen.”

Millaisia aiheita saamme piirroksissasi tulevaisuudessa nähdä?

”Piirrän kuvia oivalluksista, joita olen elämänpolkuni tutkimusretkillä saanut. Ne liittyvät hidastamiseen tai henkiseen kasvuun (ilman uskonnollisuutta).”

Luoko hyvinvointijärjestelmä todellista hyvinvointia?

Onko itsekästä keskittyä ensisijaisesti omaan hyvinvointiin , vai pitäisikö yhteisen hyvän nimissä löytyä ensisijassa ”talkoohenkeä”, jotta hyvinvointirahat saadaan kasaan? Ajaako siis yhteisen hyvän puolustaminen yksilön kokeman hyvän edelle? Nämä ovat varmasti kysymyksiä, joiden edessä olemme melkein päivittäin – tai ainakin omatuntomme on.

Ajatus yhteisestä hyvästä on hieno. Mutta ensimmäisenä mieleeni tulee lentokoneen ohje: laita ensin happinaamari itsellesi, vasta sitten lapsellesi. Jotta voi parhaalla mahdollisella tavalla olla hyödyksi, pitää tietää kuka on, löytää oma paikkansa, tietää missä on hyvä, mitä haluaa tehdä, mihin on motivoitunut. Kaikki nämä tähtäävät automaattisesti – ihan itsestään – yhteisen hyvän tekemiseen, sillä yksi suurimmista motivaatiotamme ja hyvinvointiamme lisäävistä tekijöistä on se, että koemme olevamme hyödyllisiä, tarpeellisia, tärkeitä. Haluamme auttaa. Ja mistä muusta työssä tai vaikkapa maailmanparantamisessa on kyse kuin auttamisesta?

Mutta kuka määrittelee, miten hyödyllisyytemme mitataan? Usein uskomme, että se on esimerkiksi työnantaja. Meidät on palkattu tekemään jotain työtehtävää, joten olemme siis hyödyllisiä. Aina ei ole itsestäänselvyys, miten työmme hyödyttää prosessia, mutta on oletettavaa, että jotenkin. Muuten meillä ei olisi työpaikkaa.

Väitän kuitenkin, että hyödyllisyydentunne ei tule ulkoapäin. Se tulee omista arvoistamme ja siitä selityksestä, jonka annamme omalle toiminnallemme. Esimerkiksi Jama Jama sanoi Hidasta elämää -haastattelussa, ettei häntä ole palkattu piippaamaan jugurttipurkkeja vaan kohtaamaan ihmisiä. Näin siis hän koki asian. Luulenpa silti, että työnantaja oli palkannut hänet nimenomaan piippamaan jugurttipurkkeja. Nokian entinen lakiasiainjohtaja Anne-Liisa Palmu taas kertoi haastattelussa, että hänellä oli työssään oma sivuagenda: tutustua siihen, miten ihmiset toimivat. Kun hän ei enää voinut toteuttaa työssään tuota agendaa, työ ei enää tuntunut hyvältä. Silti oma syy tai arvo tehdä työtä ei ollut Anne-Liisankaan tapauksessa ristiriidassa työnantajan tavoitteiden kanssa.

Päinvastoin molemmissa tapauksissa työntekijät olivat työnantajalleen äärettömän hyödyllisiä, sillä heillä oli polte omaan työhönsä. Viis siitä, mistä kipinä syntyy, kunhan se syntyy. Kaikki voittavat. Mutta kipinä ei voi tulla ulkopuolelta. Se pitää syntyä sisällä. Se saa maailman, työn tai elämän näyttämään aivan toisenlaiselta. Lähtökohtaisesti sisäinen kipinä sytyttää yhteisen hyvän roihun. Aina.

Samassa sisäisessä kipinässä piilee myös todellinen hyvinvointi. Poliittisissa keskusteluissa hyvinvointi näyttäytyy jonkinlaisena ”järjestelmänä”, hyvinvointijärjestelmänä. Kun järjestelmä on olemassa, on oletteista, että hyvinvointi toteutuu. Mutta todellisuus on toinen. Hyvinvointi ei nimittäin ole – Marja-Liisa Mankaa ja Jani Mannista peesatakseni – Jonkun Muun hommaa. Hyvinvointi ei ole automaatti, johon tungetaan verorahaa ja sitten odotellaan, että terveys tai omanarvontunto tupsahtaa luukusta.

Todellinen (henkilökohtainen) hyvinvointi vaatii sisäisen kipinän: ymmärryksen itsestä kokonaisuutena, oivalluksen omasta elämänrytmistä ja omista arvoista, itse oivalletun selityksen omasta paikasta ja siitä, miten voi olla avuksi, hyödyksi. Hyvinvointi on ennen kaikkea henkilökohtainen ja yksilöllinen asia. (Omassa hyvinvointiprosessissa ”järjestelmä” voi kyllä heittää pelastusrenkaan, muttei opettaa uimaan.)

Lopulta todellista kollektiivista hyvinvointia syntyy, kun jokainen auttaa ensin itseään – jotta voi sitten olla hyödyksi muille. Sinun hyödyllisyytesi muille mitataan siinä, miten hyvin kohtelet itseäsi.

Lue kaikki Keskiviikkokolumnit tästä.

Keskustelua vastakkainasettelusta

Kirjassa Charlotte Joko Beck: Jokapäiväinen zen, Basam Books 2007 on mielenkiintoisia keskusteluita oppilaiden ja Jokon* välillä. Tässä yksi keskustelu vastakkainasettelusta.

Oppilas: Voisitko sanoa vielä jotain siitä, kuinka olemme erossa elämästä?

Joko: Sillä hetkellä, kun meidän ja toisen henkilön välillä on erimielisyyttä ja uskomme olevamme oikeassa, olemme erottaneet itsemme. Me olemme tässä, ja tuo ilkeä ihminen on tuolla – ja hän on väärässä. Kun ajattelemme tällä tavalla, meitä ei kiinnosta vähääkään tuon henkilön hyvinvointi. Meitä kiinnostaa vain oma hyvinvointimme. Niinpä saumaton ykseys on hajonnut. Useimmat meistä tarvitsevat vuosien hellittämätöntä harjoitusta, ennen kuin kykenevät hylkäämään tällaisen ajattelun.

Oppilas: Ymmärrän, että tunnekuohu johtuu siitä, etten halua kohdata sitä, mitä tapahtuu. Mutta en vielä oikein käsitä, miksi tunnekuohu on eroa elämästä.

Joko: Se ei ole eroa, jos se koetaan sanattomasti. Yleensä kuitenkin kieltäydymme tekemästä tätä. Mitä teemme mieluummin? Ajattelemme mieluummin omaa surkeuttamme. ”Miksei hän näe asiaa samalla tavalla kuin minä? Miksi hän on niin tyhmä?” Tällaiset ajatukset ovat tuo erottava tekijä.

Oppilas: Ajatukset? Ei välttely?

Joko: Ajatukset ovat välttelyä. Emme ajattelisi, jos emme yrittäisi välttää pelon kokemista.

Oppilas: Tarkoitatko, että ajatukset aiheuttavat eron?

Joko: Eivät silloin, kun olemme täysin tietoisia ajatuksistamme ja tiedämme niiden olevan vain ajatuksia. Vain silloin kun uskomme niihin, tapahtuu erottautuminen. (”Tuuman kymmenys erottaa taivaan ja maan.”) Ajatuksissa itsessään ei ole mitään vikaa; vika on siinä, että ettemme näe niiden epätodellisuutta.

*Joko (aiemmin Charlotte) Beck on amerikkalainen zen-originelli. Hänen opetuksensa on hyvin käytännöllistä: tärkeää ei ole poikkeuksellisten kokemusten tavoittelu, vaan pyrkimys ymmrtää syvällisesti elämää kokonaisuutena. Lue lisää Jokosta ja hänen ajatuksistaan kirjasta Charlotte Joko Beck: Jokapäiväinen zen, Basam Books 2007