Haluatko olla tekemässä Hidasta elämää -sivuston sisältöä?
Hidasta elämää -sivuston Lukijalta-blogi on sivuston lukijoiden yhteisblogi. Siinä julkaistaan lukijan omalla nimellä yhden blogikirjoituksen mittaisia ajatuksia, oman elämän tarinoita ja oivalluksia tai kertomuksia merkittävistä kohtaamisista, hitaammasta elämästä, sen toteuttamisesta tai haaveista.
– Tekstin merkkimäärä on maksimissaan 3 000.
– Lähetä tekstisi tai muu tuotoksesi osoitteeseen sanna.kailanto(at)hidastaelamaa.fi: Muista laittaa mukaan nimesi. Jos haluat kuvan tekstin yhteyteen, laita se liitetiedostoksi (Varmistathan, että sinulla on käyttöoikeus kuvaan. Varminta on käyttää itse otettua kuvaa).
– Lukijalta-blogiin voi kirjoitella aina silloin, kun siltä tuntuu. Eli yhden tekstin lähettäminen ei poissulje kirjoittamista jatkossa.
Tuntuu kuin kaikilla olisi tänä päivänä kiire. Haaveilemme vapaudesta ja ajasta. Ystäväni lähetti tekstarin: ”Näin sinut bussipysäkillä, mutta en ehtinyt pysähtyä juttelemaan. Kiireellä töiden jälkeen lapsi hoidosta ja ruoan tekoon. Tässä ne päivät vierivät. Lottovoitosta haaveillessa, vaikka eihän se raha onnea tuo.”
Lottovoitosta minäkin haaveilin juostessani oravanpyörässä. Posti toi laskuja. Lompakko pullotti kuitteja. Rahaa ei ollut ikinä tarpeeksi. Stressikäyrä oli korkealla. Ajattelin, että lottovoitto toisi mielekkäämpää elämää: jos minulla olisi enemmän rahaa, ongelmani häviäisivät. Kuitenkin kun tuloni kasvoivat, lisäsin rahankäyttöäni samassa suhteessa. Olin väsynyt, piti päästä viihteelle tyhjentämään päätä. Bailukaverillani ei ollut rahaa. ”Ei mitään väliä, minä tarjoan.” Bailasin ja shoppailin ankarasti. En miettinyt, tarvitsinko todella jonkin tavaran, minä vain halusin sen. Kunhan saisin ajatukseni hetkeksi muualle ahdistavasta elämästäni. En tiennyt kuka olin tai mitä halusin olla. Elämässäni ei ollut selkeää tavoitetta.
Olen kysynyt ihmisiltä mitä he tekisivät, jos he voittaisivat lotossa: ”Ostaisin talon ja auton. Auto olisi tosi hieno ja siinä olisi kaikki mahdolliset lisävarusteet. Matkustaisin ja hemmottelisin itseäni ja sukulaisiani, pitäisin juhlia ja lainaisin kavereillekin vähän rahaa.” Toisin sanoen iso rahamäärä vain vahvistaa rahankäyttötapojamme. Lottovoitto ei ratkaisisi rahaongelmia, sillä elinkustannukset riistäytyisivät hallinnasta. Entä mitkä mahdollisuudet todellisuudessa ovat, että oikeasti voittaisimme lotossa? Elämä valuu käsistä haaveillessamme utopistisia asioita.
Näin keväisin eduskunta ja hallitus käyvät budjettineuvotteluja ja -riihiä, joissa sovitaan talouden yksityiskohdista. Kyse on miljardeista, joten budjettia väännetään pitkään ja hartaasti. Mistä säästetään? Mihin panostetaan?
Yhdistystoiminnassa mukana olevat tietävät, että järjestöjen kevätkokouksissa käydään läpi yhdistyksen tulos ja varallisuus. Kuitteja säilytetään tarkasti kirjanpitoa ja selontekoja varten, jotta on osoittaa mihin rahat on käytetty. Syyskokouksissa käydään läpi yhdistyksen toimintasuunnitelma. Tehdään tavoitteita seuraavalle vuodelle ja mietitään mihin, ne tarkasti tiedossa olevat, rahavarat aiotaan suunnata.
Kun kyseessä on oma elämämme ja taloutemme, olemme käsittämättömän höveleitä. Kuinka moni pitää tarkkaa seurantaa tuloistaan ja menoistaan? Missä ovat perheiden budjettiriihet, kirjanpito, kuitit ja toimintasuunnitelmat? Emme keskity tavoitteidemme ja haaveidemme toteuttamiseen. Ei ikinä ehdi. Ei jaksa. Kuitenkin jos perheessä on kaksi kokopäivätyössä olevaa aikuista, kotitalouden vuosibudjetti on kymmeniä tuhansia euroja. Ne saavat valua sormien välistä samalla, kun unelmoidaan jostain paremmasta.
Rahankäytön hallinta on elämänhallintaa. Minkä katsomme kuluttamisen arvoiseksi? Olemme itse oma hallituksemme. Elämä muuttuu hallittavammaksi, kun selvittää taloudellisen tilanteensa. Rahan pysyminen hyppysissä vaatii taitoa ja itsekuria, mutta silti elämme kuin olisi vain tuurista kiinni, mitä elämässämme tapahtuu. Leppoisampi ja tasapainoisempi elämä ei vaadi lottovoittoa, vaan rahankäyttötapojen tarkastelua. Tiedän mistä puhun, sillä nykyisin elän unelmaelämääni 400 eurolla kuussa. Tästä kerron tarkemmin Irti oravanpyörästä-kirjassani.
Mitä haluat elämääsi? On budjettiriihen, kevätkokouksen ja tilinpäätöksen aika.
Kolumnisti-kirjailija Kaarina Davisin ajatuksia voit lukea lisää hänen kotisivuiltaan www.kaarinadavis.com, josta voit tilata myös Davisin kirjoja suoraan kirjailijalta itseltään.
”Afrikkalaisessa elämässä henkilö luo, tuottaa ja tekee aikaa – ’niin paljon aikaa kuin hän haluaa’. Teknologisessa yhteiskunnassa on mahdollista tuhlata aikaa. Joten näennäisen joutilaista afrikkalaisista väärän linssin kautta katsovat länsimaalaiset eivät huomaa, mitä aika tarkoittaa siellä: ’Ne joiden nähdään istuvan, eivät tosiasiassa tuhlaa aikaa vaan joko odottavat aikaa tai parhaillaan ’tuottavat’ sitä.”
– Kirjasta James Gleick: Kiire – Miksi aika aina tahtoo loppua?, Tammi 2001
Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta.Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään.Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Mitä enemmän aiheeseen tutustun, sitä enemmän tämä elämänmuutos-täyskäännöshömpötys alkaa ahdistaa minua; kouluttaudutaan life coacheiksi tai joogaopettajiksi, henkistytään, kiivetään Himalajalle, kuullaan jumalanääniä ja ollaan läsnä – ja blaah!
Itsensä etsimisestä on tullut muotia. Naistenlehdet takovat rahaa muutos-tarinoilla ja elämänhallintaopeilla, kertovat mitä ihmeellisimmistä nälkäkärsimysmeditaatioista. Väittääkö media, että ollakseen mielenkiintoinen ja sosiaalisesti hyväksyttävä on tehtävä täyskäännös tai muuten vaan hurahdettava johonkin normaalin järjenjuoksun vastaiseen toimintaan? Ja onko itsensä etsiminen vain naisten juttu, eivätkö miehet pohdi elämäänsä?
Olin räjähtää lukiessani uusimman Helsingin Sanomien Nyt-liitteen juttua, jossa kerrotaan henkisyyden etsimisestä šamaani-kurssilla. Räjähdys ei niinkään johtunut itse jutusta tai tuon kurssin olemassaolosta – on hienoa, että erilaisia vaihtoehtoja on tarjolla – vaan siitä, että jutun kyljessä oli pätkä Elä, opi ja rakasta -kurssista, jonka MINÄ juuri viime viikolla aloitin!
Kurssille osallistuminen ja siitä tässä kertominen on minulle jo iso juttu; mennä nyt avautumaan tuntemattomille typeristä ajatuksistani kurssille, jonka oppikirjan nimi on ”Calling in the One – 7 Weeks to Attract the Love of Your Life”. Aivan liian häröä minulle jo sellaisenaan, ja nyt sitten se vielä yhdistetään johonkin pelottavaan šamaanikurssiin!
Me emme kuitenkaan hymise rummun tahtiin, emme halaile puita tai maistele sieniä, emmekä edes kaunistaudu romanttista rakkaussuhdetta varten. Kurssilla keskustelemme ihan arkipäiväisistä asioista ja pohdimme kuinka voisimme välittää itsestämme enemmän. Porukkamme koostuu aivan tavallisista naisista, jotka eivät suunnittele arjesta pakenemista, vaan haluavat omistaa muutaman tunnin viikossa aikaa omille ajatuksilleen. Ja miehille on tarjolla omat ryhmänsä, jotka ovat saavuttaneet suuren suosion!
On paljon helpompi hakea apua ulkopuolelta tai hurahtaa julkkisten suosimiin trendiriitteihin kuin pureutua itse omiin tuntemuksiinsa. Ei ole välttämätöntä suorittaa oppimäärää shamaanirumpalina, ja naistenlehtiä lukiessaan saa olla medianlukutaitoinen ymmärtääkseen, että onnen ja merkityksen etsimisessä elämän täysremontti ei ole välttämätön – olennaisinta on matka oman pään sisälle.
Minä tunnun nyt tarvitsevan tuota kurssia ja jonkinasteista suunnanmuutosta elämässä, mutta tämä ei tarkoita, että kurssin opit ulkoa lukemalla pätevöityisin oman elämäni mestariksi tai muutos vain muutoksen vuoksi tekisi minusta parempaa ihmistä. Uskon, että tärkeintä on työ, jonka teen ja matka, jonka kuljen.
Luin Facebookista tarinan, jonka haluan jakaa kanssanne:
Eräs antropologi ehdotti leikkiä joukolle afrikkalaisia lapsia. Hän laittoi korin täyteen hedelmiä puun vierelle ja kertoi lapsille, että se, joka on ensimmäisenä korin luona, voittaa hedelmät itselleen.
Kun kuului ”hep!”, lapset ottivat toisiaan kädestä kiinni, juoksivat yhdessä ja voittivat yhdessä. Sitten he istuivat yhdessä nauttimaan palkinnosta. Kun antropologi kysyi, miksi he juoksivat yhdessä – yksinhän olisi voinut saada kaikki hedelmät yksin itselleen – he sanoivat:
”UBUNTU, kuinka yksi voi olla iloinen, jos muut ovat surullisia?”
Xhosan kielellä ”ubuntu” tarkoittaa: ”Minä olen, koska me olemme.”
Verkkaiseen kirjoitteleva Laaja kulma -blogin kirjoittaja Terhi Bunders vastaa perinteisiin Hidasta elämää -sivuston kysymyksiin.
Kuka olet, mistä tulet ja mihin olet menossa?
”Olen 32-vuotias helsinkiläinen, avioliitossa elävä kahden pienen tyttären äiti, diplomaatti. Tieni tähän hetkeen on ollut pitkä. Fyysisesti se on kulkenut 17 eri kodin ja kuuden eri kaupungin kautta, mutta henkisesti tie on tuntunut vielä pidemmältä. Tällä hetkellä asun Hanoissa, Vietnamissa.
En tiedä, minne olen menossa, enkä sitä, onko sillä niin väliäkään. Tunnen olevani perillä, eläväni juuri sellaista elämää, mitä haluan ja mitä olen etsinyt. Takana on melkoisen monta kriisivuotta. Luulen, että kaikki alkoi vuonna 2004, kun aloitin joogan. Nyt kun tuntuu, että kriisit ovat ainakin vähäksi aikaa jääneet taakse, niin päällimmäisenä on elämännälkä, mutta samalla haikeus ja elämän katoavaisuus.”
Millainen on tavallinen päiväsi?
”Tavallisena päivänä menen töihin ja tulen kotiin. Työmatkat soljuvat taksilla ja joka päivä ihmettelen Hanoin liikennettä. Jokaisena päivänä päässäni pyörii lukuisia asioita ja jokapäiväinen haasteeni on saada tätä virtaa vaiennettua.
Pidän arjesta ja tavallisista päivistä, jossa saan olla töissä, viettää aikaa mieheni kanssa sekä nähdä lasteni kasvavan. Olen aina pitänyt enemmän arjesta kuin juhlasta. Pyrin hyväksymään jokaisen päivän sellaisena kuin se on, vaikka tämä onkin välillä kovin vaikeaa.”
Miten hidastat arjessa?
”Viikolla en tee muuta kuin käyn töissä ja olen kotona lasten kanssa. Ihana mieheni hoitaa kaiken kotiin liittyvän, tässä olen onnekas. Vältän täyteen ahdettuja päiviä. Olen opetellut olemaan realisti ja sanomaan, että tuota en pysty tänään tekemään. Pyrin järjestämään elämäni niin, että arjessani liikun hyvin pienellä alueella.
Töölössä asuessani kaikki löytyi lähikortteleista. Nyt Hanoissa samassa rakennuksessa on päiväkoti, kuntosali ja kauppa. Työpaikka on 10 minuutin taksimatkan päässä. Tämä tarkoittaa luopumista esimerkiksi pihasta ja autosta. Kaikkea ei voi saada.
Tykkään olla paikallani, silloin mieleni lepää parhaiten. Esimerkiksi uusissa kaupungeissa en käy nähtävyyksissä. Mietin myös tarkkaan, lähdemmekö lomilla matkoille vai pysymmekö ihan kotona tekemättä mitään. Ennen Vietnamiin muuttoa olin kolme vuotta kotona äitiys- ja hoitovapailla. Tänä aikana en esimerkiksi lentänyt kolmeen vuoteen, Helsingin lisäksi kävin synnyinkaupungissani Salossa sekä Lohjalla.
Tällä tavalla tietenkin paljon jää näkemättä ja kokematta, mutta se on hidastamisen hinta. Ajattelen niin, että kun hidastaa, niin kivojakin asioita jää tekemättä. Kaikkeen ei ole aikaa.”
Mottosi?
”Oma elämänohjeeni kulkee kahta hokemaa pitkin. Ensinnäkin pyrin ajattelemaan, että kehoni on kotini, juureni ja turvani. Olen kantapään kautta oppinut, että sitä pitää hoivata ja kuunnella. Olinpa missä vaan, niin olen kotona. Home sweet home.
Toinen, vasta heräämässä oleva mottoni liittyy intuition kuuntelemiseen. Luulen, että tästä syystä aloitan tätä blogia, mutta en tiedä yhtään, mihin se johtaa Mutta usein huomaan ajattelevani, että muista juuret ja muista intuitio.”
Millaisia aiheita saamme blogistasi tulevaisuudessa lukea?
”Haluan jatkaa aiemman Kokonainen hyvinvointi -blogini teemoja, eli jakaa kanssanne hyvinvointioivalluksia. Toivoisin, että näistä pienistä havainnosta syntyy suuri ja mielenkiintoinen kokonaisuus. Näitä oivalluksia ei voi pakottaa, mutta uskoisin niiden edelleenkin käsittelevän onnellisuutta, elämäntaitoa, kehoa ja mieltä, lapsiperhearkea.
Seurasin talvella Yle Fem -kanavalla esitettyä kahdeksanosaista Onnenetsijät-sarjaa (Jakten på lyckan), jossa ruotsalaistoimittaja Hanna Hellquist selvitteli erilaisia keinoja lisätä onnellisuutta. Ohjelmasarja oli kokonaisuudessaan aivan mainio, mutta yksi jakso herätti minut erityisesti.
Hanna Hellquist haastatteli sarjan viidennessä osassa Pigge Werkeliniä, joka oli menettänyt vaimonsa ja kaksi lastaan Thaimaan tsunamissa. Sittemmin hän oli avioitunut uudestaan ja saanut uuden vaimonsa kanssa kaksi tytärtä. Entinen perhe oli silti päivittäin läsnä miehen ja uuden perheen arjessa valokuvin, ajatuksin ja muistoin. Werkelin kaipasi ja ikävöi menettämiään ihmisiä, vaikka oli onnistunut menemään eteenpäin elämässään. Hän sanoi jotenkin näin, että katkeruus ja vihaaminen vain imevät energiaa, että sellainen ei kannata.
Vaikka Werkelin oli selviytynyt ilmeisen hyvin kokemastaan, sydämeni oli särkyä katsoessani miehen kertomusta. Hän muun muassa totesi, että ensimmäinen vaimo oli yrittänyt saada häntä ymmärtämään, että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Mutta vasta tsunamin jälkeen mies oli oppinut ymmärtämään, ettei mitään voi pitää itsestäänselvyytenä. Ei edes sitä puolisoa tai lapsia. Werkelin sanoi hienosti, että hän ei olisi ikinä halunnut kokea tsunamia, mutta nykyään ei myöskään tahtoisi olla ilman sitä tietoa, mitä se antoi. Tapahtunut pysäytti ja laittoi miehen arvostamaan itsestäänselvyyksiltäkin tuntuvia asioita.
Oli jotenkin liikuttavaa, kun Werkelin kertoi tulevansa nykyään kamalan iloiseksi vain siitä, että näkee nykyisen vaimonsa. Vaikka vaimo sitten tulisi vain kylpyhuoneesta hampaita pesemästä. Myös vaimon ”pelkkä” olemassa olo oli miehelle suuri ilon aihe. Samaistuin Werkelinin ajatuksiin hyvinkin, mutta samalla hetkellä tajusin, että arjessa on niin helppo luiskahtaa ajattelemaan toisin.
Kun taapero kukkuu hereillä yökaudet hampaiden tulon vuoksi, teini ei pyynnöstä huolimatta siivoa huonettaan, työaikataulut sakkaavat ja puoliso unohtaa pyykinpesuaineen kauppaan, on helppo polttaa päreensä. Eikä siinä kuulkaas tulla kamalan iloiseksi vain siksi, että näkee toisen. Oikein väsyneenä sitä voi jopa hetkittäin lakata arvostamasta asioita, joita itsellä on. Ja jos elämä on jatkuvaa kiirettä, perhe-elämä voi muuttua suorittamiseksi ja perhe itsestäänselvyydeksi.
Sitä havahtuu yhtäkkiä siihen, että on unohtanut sen kutkuttavan onnellisuuden tunteen, joka kihelmöi aikanaan perhosina vatsassa hääpäivänä, lapsen syntymähetkellä tai jossain muussa merkityksellisessä tilanteessa. Suurta onnea tuoneet hetket hautautuvat eteisessä hujan hajan lojuvan kenkävuoren, kiukuttelevan pikku ihmisen ja tiskaamista odottavien astioiden alle.
Jos malttaisi pysähtyä, voisi olla helpompi muistaa joka päiväistenkin asioiden tärkeys. Ja myös niiden läheisten merkitys. Kyllä, juuri heidän, jotka toisinaan tuntuvat ajavan hermoromahduksen partaalle, mutta saavat useimmiten kuitenkin rakkauden läikehtimään rinnassa.
Meidät pysäyttää usein vasta se, jos tapahtuu jotain ikävää, joskus jotain peruuttamatonta. Aivan kuten Werkelinille. Silloin on liian myöhäistä sanoa, että sinä olet minulle tärkeä ja olet osa sitä kaikkea, josta ammennan myös onnellisuuttani.
Joskus ihmissuhteet yksinkertaisesti tökkivät, oli kyse sitten ystävästä, perheestä tai sukulaisesta. Sitä voi joskus jopa salaa toivoa, että ah, ollapa yksin ilman velvotteita ja elääpä hetki itselleen. Kuitenkin kun tarkasti miettii, niin tuskin monikaan olisi onnellisempi ilman heitä kaikkia ympärillämme.
Minäkin haluan tulla kamalan iloiseksi aina, kun näen jonkun rakkaani. Ja erityisesti tahdon olla sellainen puoliso, äiti, ystävä ja ennen kaikkea ihminen, jonka näkemisestä muut tulevat tosi iloisiksi. Usein sitä paitsi ristiriitojen vika tai syy, jos nyt pitää syyllistä etsiä, ei ole siinä toisessa, vaan saattaa olla peiliin katsomisen paikka.
Iloitkaa ihmiset perheistänne!
Jos teillä ei ole perhettä, iloitkaa ystävistä, sukulaisista ja työkavereista! Iloitkaa siitä, että teillä on ihmisiä ympärillä, on aivan sama, olivatko ne nuoria vai vanhoja, sukua tai ei.
Tahdon jakaa kanssanne vielä kaksi ihmissuhteisiin liittyvää asiaa, jotka olen oppinut, ja tietenkin kantapääni kautta. Onneksi ihminen ei ole ikinä liian vanha oppimaan tai muuttumaan.
Älä ikinä eroa kenestäkään riidoissa.
Älä mene vihaisena nukkumaan.
Näillä mennään!
Kun avaa silmät, näkee paremmin. Myös maisema voi tuoda pakahduttavaa onnellisuutta, kuten minulle maanantaina.
Tarja saattaa pian nukahtaa työpisteensä ääreen. Minä: Kandeisko siirtyy sohvalle? 🙂 Tarja: Nyt jos olisin etänä kotona, ottaisin puolen tunnin tirsat ja jatkaisin töitä sitten paremmalla energialla. Tarjan kaveri: Kyllä mä makaan välillä täällä sohvalla. Joku saattaa katsoa kieroon, but I don’t mind. Jaksanpahan taas tehdä paremmin töitä pikkusiestan jälkeen. Tarja: Meillä kaikenlainen torkkuminen on kielletty. Haudassa levätään sitte. Minä: Tehokkuuden paradoksi 🙂 Ironista, että just tää teema on saattanut meidät tietoiseksi toisistamme… Tarja: Eikö olekin 😉 Toivotaan, että päikkäreiden arvo vielä joskus tajutaan.
Puretaanpa oletteisia taustoja – jotka ovat kuin kenen tahansa palkkatyöläisen taustat. Tarja on palkattu tekemään jotain työtä, josta saa rahaa, minkä vastineeksi työnantaja saa tuotosta (tai aikaa; mutta ajalla ei tee mitään, jos se ei tuota). Tarja on saanut omaa rytmiään tunnustelemalla selville, että päiväunet saavat aikaan parempaa ja myös tehokkaampaa tuotosta. Miksei hän siis palkan vastineeksi tee työtään mahdollisimman hyvin?
Yleisin syy varmasti on se, että peilaamme mieluummin ulos- kuin sisäänpäin. Peilaamme itseämme mieluummin ulkoisen hyvän eli kiltin tytön tai kuuliaisen työntekijän mielikuvaan, ja yritämme näytellä roolin mahdollisimman hyvin. Uskottelemme itsellemme, että meiltä ostetaan hyvin näytelty suoritus hyvin tehdyn työn sijaan.
Sen sijaan vaatii rohkeutta peilata sisäänpäin, kuunnella omaa sisäistä rytmiä, kunnioittaa sitä ja elää sen mukaan, hidastaa. Vaatii rohkeutta olla nyökyttelemättä, kun hidastamisesta, oman rytmin kunnioittamisesta, puhutaan laiskotteluna. Ja vaatii vielä suurempaa rohkeutta kertoa ääneen, että on uskaltanut peilata sisäänpäin ja tietää nyt, miten voi olla mahdollisimman hyvä. Viimeisen rohkeuden ryöhistelyn ponnistus on olla hyvä. Olla niin hemmetin hyvä sellaisena kuin on!
Mutta usein pelkäämme niin paljon, että teemme mieluummin huonoa kuin hyvää työtä. Ja esimiehemme pelkää omia esimiehiään niin paljon, että vaatii meitä tekemään mieluummin huonoa kuin hyvää työtä. Johto kyllä vaatii tekemään hyvää työtä, mutta myy silti lippuja samaan näytelmään.
Päikkäreiden arvoa ei (uskalleta) tajuta, ellemme ota asiaa rohkeasti puheeksi. Sisäisiä tuntemuksiamme, jotka johtavat yhteiseen hyvään, ei kukaan voi tietää, ellemme avaa suutamme. Rytmisyyden todelliset erot eivät tule näkyviin, jos emme uskalla lopettaa kollektiivista yhdeksästä-viiteen-koko-päivän-sormet-näppiksellä -näytelmäämme. Meillä jokaisella on velvollisuus ja vastuu alkaa purkaa kulisseja, olla rohkeita.
Kerran aamulla maskissa istuessamme, voimme ottaa kunnioittavasti viimeisen silmäyksen edessämme olevaan peiliin, ymmärtää, että peilissä en ole minä, sillä minä löytyy sulkemalla silmät ja katsomalla sisään.
Näytelmän voisi lopettaa Tove Janssonin repliikkiin: ”Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota.”
Ystäväni kirjoitti hiljattain Facebook-statukseensa olevansa ihan mielettömän onnellinen. Seuraavassa lauseessa hän totesi, että kertoo sen nyt siitä huolimatta, vaikka sellaista asiaa ei saisi ehkä sanoa ääneen.
Se innoitti minut miettimään, miten olemme usein kovin vaatimattomia oman elämämme suhteen. Jos omassa tuttavapiirissäkään ei voi kertoa tunteistaan, niin ei ihme, että myös omaa osaamistamme tulee vähäteltyä helposti. Voihan se vaikka aiheuttaa… niin mitä?
Monen on myös vaikea ottaa vastaan kehuja tai positiivista palautetta. Itsekin tunnistan kyseisen piirteen itsessäni. On helpompi vain nolostua ja alkaa vähätellä itseään lähes huomaamatta. En tietenkään tarkoita sitä, että omilla suorituksilla pitäisi jatkuvasti kehuskella, mutta ei se liika vaatimattomuuskaan ketään kaunista. Kun aihetta on, kannattaa olla ylpeä itsestään ihan rehdisti.
Itsekin törmään tähän toisinaan: Jos joku esittää kohteliaisuuden, kiittää minua tekemästäni hyvästä työstä tai kehuu kevättakkiani, en aina muista vain kiittää palautteesta. On paljon helpompaa sanoa lisäksi tai ehkä jopa pelkästään, että tää nyt vain oli hyvää tuuria, no ei tää mikään iso juttu ollut tai kyllä se sun kevättakki vain on monta kertaa kivempi kuin tää omani.
Olen joskus pyytänyt upeita, ammattitaitoisia ja empaattisia ystäviäni mainitsemaan viisi myönteistä asiaa itsessään. Lähes poikkeuksetta vastaus on tämä: Ai kauhee, viisi myönteistä asiaa! Emmä kuule keksi kuin korkeintaan kaksi. Mut hei, jos sä tahdot tietää negatiivisia asioita, niitä mä keksin kymmenen.
Jokainen heistä on ollut sellainen, joita itse helposti voisin kuvailla kymmenellä positiivisella sanalla. Vähintään kymmenellä.
Viime aikoina minua on ilahduttanut tuttavapiirissäni paitsi joidenkin onnellisuus, myös se, miten ihmiset tohtivat repäistä itsensä irti epämukavasta. Tai ainakin he pyrkivät luomaan uusia olosuhteita, toteuttavat haaveitaan ja kurkottavat kohti asioita, jotka tuovat heille onnellisuuden tunteita.
Tosin aivan yhtä upeaa on nähdä ihminen, joka on täysin tyytyväinen elämäänsä. Kun ympärillä olevat järjestävät elämäänsä uusiksi kuin tuuliviirit, on rohkeaa myöntää, että ollakseen onnellinen minkään ei tarvitse muuttua. Vau!
Vielä niihin tuuliviireihin: itse saan toisen innostuksesta ja saavutuksista rutkasti hyvää energiaa ja iloa. Pakko myöntää, että joskus saattaa myös hieman vihertää, mutta nykyään enemmänkin vilpittömästi hyvää tarkoittaen. Mitä enemmän sinut olen itseni kanssa, sitä vähemmän toisia kadehdin. Toisen onnistuminen vain potkii minua itseäni kohti omia tavoitteitani, jotka ovat vielä työn alla tai ehkä vasta haaveilun tasolla.
Ystävälleni: ihanaa, että olet onnellinen! Meille muille: toisen saavutus tai menestys eivät ole itseltä pois. Sama pätee onnellisuuteen. Jos toisen onnellisuus ärsyttää, on ehkä hyvä miettiä, miksi.
Onni ja onnellisuus eivät ole velvollisuuksia, mutta ne ovat jokaisen ulottuvilla. Jäljelle jää vain oma valinta.
Otetaan ne kynttilät pois vakan alta, otetaanhan!
Viime kesänä etsin kuopukseni kanssa neliapiloita, noita onnen amuletteja. Kävi muuten tuuri, sillä lähes istahdin yhden päälle!
Jos illalla uni ei meinaa tulla, ja pää surraa ajatuksia kiihtyvällä tahdilla, ajatusten pysäyttämistä voi opetella etukäteen päivällä esimerkiksi lenkkeillessä.
Ajatusten pysäyttäminen on nimittäin tekniikka, ja kun sen kerran oppii, aivot tottuvat toimimaan uudella tavalla. Kun lähdet lenkille, pidä mielessäsi viisi vinkkiä, joilla saat negatiivisen ajatuksen pysähtymään:
1. Tunnista negatiivinen pakkoajatus, se voi olla:
Katastrofiajattelua, joka on ahdistusta voimistava ajatustapa.
Kielteisen liiottelua, joka suurentelee kielteisiä yksityiskohtia.
Ajatusten lukemista, jolloin luulet tietäväsi, mitä negatiivista muut sinusta ajattelevat.
Ikuisena asiantuntijana olemista, jolloin ajattelet, ettet saa olla väärässä.
”Pitäisi”-ajattelua, joka ilmenee mielessä piinaavana, itse keksittynä sääntöjen listana.
Syyttämistä, joka tarkoittaa ulkopuolisten vastuuta.
2. Kun negatiivinen ajatus tulee, sano sille: ”Seis!”
Kun olet tunnistanut negatiivisen pakkoajatuksen, sano sille hiljaa mielessäsi ”Seis!”. Ole omien ajatustesi portinvartija.
3. Vaihda negatiivinen ajatus voima-ajatukseen.
Voima-ajatus on positiivinen ajatus tai huomio esimerkiksi luonnosta tai itsestäsi, tai se voi olla ajatuksen kiinnittäminen elämässä kiinni pitäviin kehon toimintoihin, kuten hengitykseen. Korvaa pysäytetty negatiivinen ajatus voima-ajatuksella. Voit myös tehdä etukäteen listaa hyvän mielen asioista.
4. Toista.
Aivot pitää opettaa toimimaan uudella tavalla, siksi uutta tekniikkaa pitää toistaa ja toistaa – määrätietoisesti ja johdonmukaisesti.
5. Hellitä.
Kun ajatuksen muuntaminen muuttuu automaatioksi, koita hellittää ajatuksista kokonaan. Kun huomaat, että (negatiivinen tai positiivinen) ajatus tulee, huomioi se, mutta älä tartu siihen, älä ala laajentaa ajatusta tai vie sitä eteenpäin. Seuraa ikään kuin ulkopuolisena, miten ajatus tulee ja menee, kun et tartu siihen.
Vinkit toimivat hyvin myös ennen nukahtamista, mutta negatiivisen ajatuksen taltuttamista kannataa harjoitella aina kun on mahdollista, myös päivällä.
Ole sitkeämpi kuin ajatuksesi, aivot kyllä väsyvät lopulta ja antavat periksi uudelle tavalle!
Lähteet: Bob Stahl & Elish Goldstein: Stressinhallinnan käsikirja, Basam Books 2011 Atle Dyregrov: Hyvän unen opas, Kirjapaja 2002
(Chopra, Ford & Williamson, Basam Books 2010)
