Suutarin tyttärenä olen seurannut lapsuudessa kenkien tekemistä istuen ihan suutarin vieressä. Katselin, miten syntyivät lapikkaat tai vaikkapa tallukkaat. Tallukkaiksi sanottiin huopakankaasta (sarasta) tehtyjä talvikenkiä. Mieleeni on jäänyt kuva isäni säntillisistä käsien liikkeistä hänen tehdessään pikilankaa tai naulatessaan lapikkaiden pohjiin monta riviä puunauloja. Lauantaisin verstaan siivoamisen aikaan tehtävänäni oli laittaa lestiparit järjestykseen hyllyille.
Lienee siis verenperintöä kiinnostus kenkiin ja niiden valmistamiseen. Piirtelin kenkämalleja paperit täyteen ja unelmoin kenkäsuunnittelijan ammatista. Värkkäilin itselleni suoraan jalkoihin sandaaleja valkoisesta, vahvasta paperista. Tulihan niistä ihan hyvännäköiset, mutta ei niillä voinut kävellä, olisivat hajonneet. Oli mukavaa kuvitella sandaalit oikeiksi kengiksi. Kaukaa katsottuna ne varmaan näyttivätkin oikeilta naapurissa asuvan leikkikaverin silmissä, kun hän ehätti onnittelemaan uusista kengistä!
Kenkäsuunnittelijaa minusta ei sitten tullutkaan, haaveetkin unohtuivat aikuistuessa. Nyt ikäihmisenä toisinaan palaan lapsuuden unelmiin ja mietin, missä olisinkaan voinut olla. Kuvitelmissani tietenkin huippusuunnittelijana suuressa maailmassa!
Kengät ovat toki olleet tärkeässä osassa elämässäni. Joillekin kenkäpareille olen jopa antanut nimenkin. Talvisin ulkoaskareissa käyttämäni saappaat olen nimennyt ”Duudsoneiksi”, koska ne ovat isot ja siksi helpot vetäistä jalkaan. Nimensä mukaiseen esikuvaan niitä ei voi yhdistää muuten, kuin ajattelemalla Duudsoneitten kulkevan ”isoissa saappaissa”, ainakin mitä temppujen taitamiseen tulee.
Toisessa ääripäässä ovat ”prinsessa-korkkarit” – turhamaisimmat kenkäni ikinä! Olin kerran juhlissa Tamperetalossa nuo prinsessat jaloissa. Noustessani portaita ylempään kerrokseen, toinen kenkä luiskahti jalasta ja vieläpä vieri muutaman askelman alaspäin. Ehkä pari sekuntia odotin pelastavan prinssin ilmestymistä paikalle, sillä lyhyessä ja kapeassa hameessani oli haasteellista kumartua noukkimaan kenkää takaisin jalkaan.
Prinssiä ei ilmestynyt ja jotenkin selvisin tilanteesta omin avuin. En rohjennut katsella ympärilleni, näkikö kuinka moni. Varmaankin näki, sillä portaiden alapäässä oli ravintolatila. Nolotti turhamaisuuteni! Tuhkimokompleksi? Nuo prinsessat ovat vielä tallessa, koristeena piirongin päällä. Nimitän niitä nyt istumakengiksi. Lapset leikkivät niillä mielellään ”hienoa neitiä”.
En sitten lapsuuden ole tarvinnut värkätä jalkoihini kenkiä paperista. Nyt kierrän kenkäkaupassa kaukaa kapeakärkiset korkkarit ja etsin suosiolla leveälestisiä kenkiä. Turhamaisuus ei silti ole mihinkään kadonnut. Mukavuuden lisäksi kengät saavat olla vielä sievätkin. Onneksi on mahdollisuus valita kengät, joissa jalat voivat hyvin, niiden hyvinvointi kun näkyy kasvoilla asti.
