Törmään usein samaan tyttöön kun vien poikaani kouluun. Tämä tyttö on oikea rämäpää. Huutelee tai laulaa kovaan ääneen, ja jos kävelee poikien kanssa samaa matkaa, on selkeästi ryhmän pomo ja energisin kaikista.
Tämä tyttö on vähän ärsyttänyt minua ja olen ajatellut, että huhhuh, mikä tyyppi – mikä palo silmissä ja mikä riitaa haastava ilme. Toivottavasti ei leiki minun kullannuppuni kanssa, kun on noin raju!
Ärsytyshän on lahja, jota pitää aina tarkastella. Tämä oli aika helppo. Tyttöjenhän kuuluu olla kilttejä ja hiljaisia! Muistin, miten minua häpäistiin koulussa, lannistettiin olemaan tottelevainen ja kunnollinen. Miten englanninopettaja heitti minut aina ulos luokasta (hän kun lausui sanoja väärin ja yritin vain auttaa) ja miten käsityönopettaja aina mulkoili minua ja haukkui tekeleitäni. Musiikinopettaja taisi oikeasti vihata minua.
Eilen kuuntelimme lasteni kanssa niitä lauluja, joita minä olen ala-asteella kuunnellut. Mieleeni tulvi lisää muistoja ja ihmettelin outoa, jotain todella kaukaista, jopa itselle tunnistamatonta epävarmuuden tunnetta. Se halusi tulla esiin, kohdatuksi, mutta en ymmärtänyt sitä.
Tänään törmäsin taas tuohon tyttöön. Yllätys. Ymmärsin heti mistä oli kyse. Pysäytin pyöräni ja sanoin hänelle, että hän vaikuttaa aivan mahtavalta tytöltä. Miten rohkea, energinen, sanavalmis ja täynnä tulta hän on!
”Sinunlaisesi tytöt tulevat muuttamaan maailmaa. Älä ikinä anna kenenkään sammuttaa tuota tulta, ole aina just sinä, jooko?”
Tyttö ensin nolostui ja katseli maata. Sitten hän nosti katseensa ja virnisti silmät tuikkien: ”Mun äitikin sanoo mua aina tuliseksi.”
Pyöräilin kotiin ja purskahdin onnen kyyneliin. Itkin jotain, mitä en muista, jotain minkä kehoni ja alitajuntani oli valmis päästämään pois.
Vanhempani olivat kannustavia ja rakastavia, mutta miten paljon sitä koululaisena tarvitseekaan muiden kuin vanhempiensa vahvistusta ja hyväksyntää.
Ensimmäisen syklin aikana, 0–7-vuotiaana, lapsi uskoo kaiken hänelle sanottavan olevan totta. Hän kerää uskomuksia itsestään ja ympäristöstään ja on turvassa vanhempiensa huomassa.
Toisen elämän syklin aikana, 7–14-vuotiaana, lapsi alkaa laajentaa maailmankuvaansa ja kyseenalaistaa vanhemmilta opittuja uskomuksiaan. 7–14-vuotias on hyvin herkkä ja meidän tulisi vaalia tuota herkkyyttä, josta kumpuaa suuri voima.
Vaikka vanhemmat olisivat maailman rakastavimpia, alkaa lapsi luonnollisesti kouluiässä kyseenlaistaa tätäkin. Olenko todella rakastettava, muidenkin kuin vanhempieni mielestä?
Lapsi kysyy kuka minä olen suhteessa toisiin – ystäviini, opettajiini ja muihin aikuisiin? Nähdäänkö minut, kuullaanko minua, hyväksytäänkö minut sellaisena kuin olen? Tuotanko pettymystä vai onko minulla merkitystä, tuonko iloa ihmisille vai olenko riesa?
Jos koulumaailman kokemukset riittävyydestä tai rakastettavuudesta eivät vastaa aikaisempaa kodin kokemusta, lapsi on taipuvainen uskomaan enemmän uusinta kokemusta. Siksi muilta tulevat kommentit – kannustavat ja latistavat – pääsevät syvälle.
Katso koululaisia hymyillen ja ihaillen – kuten olisit toivonut, että sinua katsellaan. Kuuntele koululaisia – kuten olisit toivonut, että sinua kuunnellaan. Sano muutama sana ja huomaa – kuten olisit toivonut, että sinut huomataan.
Kannusta ja kehu, niin parannat samalla omaa sisäistä lastasi.
Retriiteilläni yksi voimallisimmista harjoituksista on ollut kohtaaminen sisäisen lapsen kanssa. Kun on rentoutuneena silmät kiinni, voi muistella ja nähdä kuvaa itsestään tietyn ikäisenä. Mitä tuolle lapselle haluaisi sanoa ja mitä hän haluaisi sanoa sinulle? Harjoitukselle pitää antaa aikaa, sillä se lapsi on syvällä, odottaa rauhassa.
Muistot ja sitä tukevat tapahtumat tulevat pinnalle aina kun olet niitä valmis vapauttamaan.
