Tämä on aikuisen naisen syntytarina. Uuden blogini kirjoitukset ovat yrityksiä ymmärtää maailmaa, joka kulkee sisälläni ja itseni vieressä. Nämä kaksi maailmaa kommunikoivat keskenään tarinoissa, jotka kirjoittavat itse itsensä unettomina öinä.
Haluan muistaa sen hetken, kun vanha ei enää päde.
Naiseuteen astuminen tuntui samalta kuin käärmeistä varmaan tuntuu vanhan nahan ollessa liian pieni ja tulee aika luoda uusi. Se tuntuu siltä että vanha todellisuus saattaa mennä muutoksessa hieman rikki, ja vaikka välillä haluaisikin laittaa tutun nuoruuden ylleen, ei se enää mahdu – se on vääränmuotoinen ja tuntuu aivan liian pieneltä. Sen mustavalkoinen väritys sattuu silmiin. Se tuoksuu ehdottomuudelle ja on epävarmuudessaan kaunis.
Mutta siitä on luovuttava.
Aluksi uusiin nahkoihinkaan ei meinaa löytää sisälle. Kunnes hyväksymisen ja kiitollisuuden kyyneleet auttavat solahtamaan muutokseen. Aikuisen naisen nahka alkaa hitaasti tuntua hyvältä. Sitä tarkastelee joka puolelta rakkaudella. Kovettumia kantapäissä ja sielussa. Pehmeyttä vatsassa ja sallivassa katseessa. Rypyt silmäkulmissa kertovat tarinaa valvotuista öistä ja ohimoille kasvavat harmaat ovat kuin lokikirja intohimon sekä surun vihlaisuista rinnassa. Kämmeniin tatuoidut elämänviivat yhdistyvät ja katkeilevat. Osa on jo mennyt ja toisten kanssa matka jatkuu.
Maa allani, taivas päälläni.
Ensimmäistä kertaa tunnen todella maan jalkojeni alla. Kun ystävä romahtaa syliin, voin ottaa hänet vastaan. Jos itse kaadun, en säikähdä kipua. Katson itseäni alasti. Vaikka olen väsyneemmän näköinen kuin koskaan, nautin itsestäni enemmän kuin aiemmin. Rinnat liikkuvat hengityksen tahdissa. Vasen polvi kääntyy sisäänpäin. Reidessä on suuri arpi. Oikea hartia on ylempänä kuin toinen. Pidän siitä mitä näen. Siitä miltä tunnun.
Juuri nyt mikään ei pelota. En ole hukassa, olen näissä nahoissa. Olen KokoNainen. Autenttinen nainen. Vapautunut nainen. Elämää valoineen ja varjoineen rakastava ja väkevä nainen. Itsensä tunteva ja jatkuvasti lisää tutustuva nainen.
