Monien vuosien ajan olen ollut radion ääressä ensimmäisen adventin viikonloppuna kuullakseni Hoosiannan, se soi usein jo lauantain toivotuissa levyissä, sitten sunnuntain jumalanpalveluksessa ja vielä illalla uudelleen. Nyt olin adventtina vieraan kulttuurin parissa etelä-Euroopassa, joten jäin ilman Hoosiannaa. Huomasin kaipaavani sitä, sillä sen kuuleminen on aina virittänyt jouluun valmistautumiseen, odotuksen tunnelmaan. Joulu on minulle siis oikeastaan sisäinen tunne, mielentila, joka syntyy traditioista, totutuista tavoista. Adventti kaukana Suomesta sai huomaamaan tämän – ja kaipaamaan kotiin. Mielessä soi Sylvian joululaulu enkä ihmettele, että runoilija ikävöi Suomeen.
Joulukuisen aamun hämärässä laitan soimaan Vivaldin vuodenajat, sytytän kynttilän pöydälle ja odottelen sielunkin palaavan matkalta kotiin. Katselen ulos tuttuun maisemaan, jossa vanhojen puiden siimeksissä voi hyvin kuvitella tonttujen hiippailevan. Suunnittelen joulun aterioita ja lastenlasten lahjoja. Olen onnellinen kotiinpaluusta. Tutut asiat antavat turvallisuuden tunteen.
Jonain aamuna aloitan joululeipomiset karjalan piirakoista. Ajelen kuoret vanhan tavan mukaan käsin, hitaasti ja kuunnellen kaulimen suhinaa. Olen kiitollinen äidilleni, joka opetti piirakoiden tekemisen taidon. Pienten joulupullien ja pipareiden paistaminen tuo tupaan ihanan joulun tuoksun. Muistan lapsuusjouluista äidin kiireet: pullat ja karjalanpiirakat leivottiin vasta aattoaamuna, sillä pakastimia ei ollut vielä tuolloin; miten paljon helpotuksia meillä tämän päivän emännillä onkaan – ja siitä huolimatta puhumme usein kiireestä. Lapsena odotimme aattoiltaa ja joulupukkia ja pitkin päivää tulimme ulkoleikkien välillä kyselemään, montako tuntia vielä on iltaan. Aika tuntui silloin pitkältä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sen nopeammin aika tuntuu juoksevan; ehkä siihen vaikuttaa sekin, että nyt ei odota aattoiltaa lahjoineen, vaan ajattelee sitä mitä kaikkea ehtisi vielä tehdä.
Yhtään lumetonta joulua en elämäni varrelta muista. Nyt maasto on vielä vähäluminen, vettäkin sadellut, joten voin metsälenkillä kerätä mustikan varpuja maljakkoon, niihin voi tulla kukkanuppuja tuvan lämpimässä. Joulukuusen olen katsonut valmiiksi lähimaastosta jo hyvissä ajoin; se haetaan yhteisvoimin lastenlasten kanssa aatonaattona tupaan. Kiireentuntua en aio ottaa vastaan, vaikka se vaanii ajatusten laidalla. Hiljennyn hyräilemään tuttuja joululauluja. Näin vähitellen virittäydyn sisäisesti joulun iloon, valoon ja rauhaan.
