Olemme urhea kansa: Suurimman osan vuodesta taistelemme luonnon ominaista kiertokulkua vastaan.
Pimeänä aikana emme lepää kuten kasvit, emmekä käy hitaalla, kuten suurin osa eläimistä. Me juomme kuuliaisesti aamukahvimme linnunlaulun aikaan (ai niin, mutta eiväthän ne laula pimeimpään aikaan) ja paiskimme hommia kuin muurahaiset (ai niin, mutta nehän lepäävät kekonsa kellarissa).
Valo tuli ja meni. Näkikö sitä kukaan?
Välimerellä on taidettu jo pitkään luonnonolojen kanssa eläminen: siestalla vedetään tirsat, jotta kuumin aika ei uuvuttaisi vaan siitä saisi lisää virtaa.
Voisiko tämän yhtälön kääntää meillä Suomessa toisinpäin: Kun valo vihdoin näyttäytyy – edes hetken – kansa siirtyy keräämään työpäivänsä lomassa valovoimaa, heräämään päivään. Näkemään, että päivä todella oli! Kutsutaan sitä vaikka kaamossiestaksi, sillä suurimmassa osassa Suomea aurinko kuitenkin kurkkaa piemeimpäänkin aikaan ja silloin valonkaipuu on suurimmillaan.
Mutta kaamossiestaa ei ole kukaan työnantaja tai päättäjä ehdottanut. Niin miksipä olisi, voimmehan näyttää mallia muulle maailmalle, miten uhmaamme luontoa ja sisäistä kelloamme vastaan. Siitä olisi pitänyt saada urheusmitali jo ajat sitten. Ja nyt ne leppoisat eteläeurooppalaiset lähtevät mukaan urheuskilpaan, vähentävät siestojaan. Kertoiko niille kukaan, että osallistumme myös toiseen kilpaan: synkkien tilastojen kärkikahinoihin?
Kuulen jo kysymyksen: mitä tämä tällainen siesta sitten maksaisi yhteiskunnalle lyhentyneissä työajoissa? Vastaisin tähän, että tuhlaaminen ja sijoittaminen ovat eri asia.
Kaamossiestan lakisääteisyyttä odotellessa voimme hyödyntää itse niitä muita lakisääteisiä: kahvikupin ulkoiluttamista ja hidasta kävelyä lounaalle.
