Isättömyys voi tuottaa tuskaa ja häpeää monessa sukupolvessa – Kaipuu täyttyy vasta, kun yhteys omiin juuriin löytyy

Mainosyhteistyö Like Kustannuksen kanssa.

”Minua on ohjannut elämässä aina isän kaipuu ja puolikkaan puuttuminen. Uskon siitä johtuvan, että olen ajautunut elämässäni rikkoviin ihmissuhteisiin. Olen etsinyt isää, turvaa, mutta löytänyt vääränlaisia miehiä.”

Näin kertoo Riikka, 56, jonka suvussa isättömyys ja äitiyden haavat ovat aiheuttaneet tuskaa ja häpeää jo seitsemän eri vuosikymmenen ajan.

”Vaikka kaikki oli perheessämme hyvin, kaipasin salaa biologista isääni. Hänestä oli tullut perheemme suuri salaisuus. Äiti ei suostunut käsittelemään asiaa. Olen pienestä lapsesta saakka aistinut sen olevan aihe, johon en saa vastauksia ja josta on pidettävä suu kiinni. Muistan tietynlaisen negatiivisen jännitteen, joka laskeutui, jos otin isäni puheeksi. Se on jättänyt minuun hyvin syvän muistijäljen. Minulle tulee edelleen se sama tunne, kun pitää puhua jostain vaikeasta asiasta.”

55-vuotiaana Riikka päätti lähteä etsimään biologista isäänsä geneettisen sukututkijan avustuksella. Siitä oli tullut mahdollista dna-testauksen yleistymisen ansiosta.

Riikan tarina on mukana Mape Morottajan uutuuskirjassa Missä on puolet minusta? – Tuntematonta DNA:ta etsimässä (Like 2024). Ylellä käsikirjoittajana ja ohjaajana pitkän uran tehneeltä Morottajalta on aiemmin ilmestynyt teos Vaikket suojellut minua kaikelta (Like, 2022). Tämä teksti on laadittu kirjan pohjalta, ja kaikki lainaukset ovat kirjasta.

On tärkeää saada olla osa oman suvun ketjua

Kirjassa erikoispsykologi ja psykoterapeutti Nina Pyykkönen kertoo, että meillä on sisäänrakennettu tarve kuulua johonkin. On tärkeää, että juuret ovat konkreettisesti jossain paikassa ja yhteisössä ja että voimme kokea olevamme yksi osa sukumme ketjua.

”Isän puuttuminen voi luoda kokemuksen, että ketjusta puuttuu palanen, ja vaillinainen ketju katkaisee yhteyden heimoon. Me muodostamme tarinoita, joista tulee osa identiteettiämme. Tarinat kertovat mistä ja kenestä olen tullut. Ne sisältävät tarinat mummosta, joka oli Karjalan evakko, tai isästä, joka asui äidin naapurikylässä. Tarinat luovat kuvaa siitä, kuka minä olen. Tämän takia omien perheenjäsenten ja sukulaisten löytäminen on tunnetasolla niin tärkeää.”

Millaista on tulla isäksi tietämättään?

Isälle tuntemattoman lapsen yhteydenotto voi olla arvaamattoman ristiriitainen kokemus, Pyykkönen kertoo.

”Usein isä ei ole edes tiennyt, että hänellä on aikuinen lapsi. Isän mielen rakenne ja oma historia vaikuttavat siihen, miten hän kykenee ottamaan tiedon aikuisesta lapsesta vastaan. Hän voi parhaimmillaan kokea lapsen hienoksi lahjaksi.

”Jos lapsi on vuosien saatossa käynyt suuren tunneskaalan läpi, isällä tuo skaala kulkee lävitse pikakelauksella. Asia voi tuntua aluksi täysin epätodelta. Tämän jälkeen nousevat lapseen liittyvät kysymykset: kuka sinä olet, mistä tulet, kuka on äitisi, milloin olet syntynyt. Näiden kysymysten kautta voi alkaa hahmottua, että hyvänen aika, tämä voikin olla totta! Tuntemukset voivat vaihdella liikutuksesta pelkoon, iloon ja kokonaiseen kirjoon muita inhimillisiä tunteita. Kun järki ottaa vallan eikä asiaa pysty kiistämään, alkaa pohdinta, miten kannattaisi toimia, mitä tämä merkitsee minun elämälleni ja läheisilleni.”

”Isälle olisi hyvä antaa tilaa ja aikaa sulatella. Kyseessä on iso asia, johon voi liittyä häpeää, syyllisyyttä ja muita vaikeita ja kenties käsittelemättömiä tunteita. Parasta olisi, jos isä saisi lähestyä omatahtisesti aikuista lastaan. Näin olisi mahdollisuus aloittaa suhde samalta tunnetasolta.”

Oma tarina on tärkeä osa itseä

Kun Riikka lopulta löysi isänsä, hän toivoi, että hän saisi mahdollisuuden tutusta tähän ja että hänet hyväksyttäisiin osaksi isänsä sukua. Kävi kuitenkin niin, että Riikkaa syytettiin kohtuuttomuudesta ja kiristämisestä, kun hän vaaati, että mies tunnustaisi isyytensä.

Nina Pyykkönen kertoo, että etsijällä saattaa olla todella suuret odotukset isän suhteen. Kohtaaminen voi lopulta olla valtava pettymys, jos isä ei olekaan kiinnostunut tai on etäisen asiallinen, ei lainkaan sellainen kuin omissa mielikuvissa. Tällaisen todellisuuden hyväksyminen ja vastaanottaminen vaatii paljon psyykkistä työtä.

”Etsijällä olisi hyvä olla lähellään ammattiapua, henkilö, joka pystyy sanoittamaan isän reaktiot ja jäsentämään, mitä mahdollisesti tapahtuu ja miksi. Hän on suodatin, joka kertoo, ettei isän reaktio välttämättä liity lapseen lainkaan vaan voi nousta esimerkiksi isän suhteesta omiin vanhempiinsa tai muusta hänen historiassaan. Näin etsijä kykenisi paremmin ymmärtämään, ettei vika ole hänessä, vaan isä voi olla kykenemätön isyyteen. Voi myös olla niin, että isän läheiset eivät hyväksy lasta ja isä joutuu tekemään valinnan. Isän toiminta ei tarkoita sitä, että lapsi olisi huono ihminen.”

Jos isä ei halua olla tekemisissä tai jos hän on jo edesmennyt, kun sukulaisuussuhde selviää, pienetkin tiedonmuruset ja tarinat isästä voivat olla tärkeitä oman tarinan rakentamisessa.

”Itsensä puolikkaaksi tuntevalle aikuisellekin on tärkeää tarjota täytettä, jottei hänen tarinansa jää vaillinaiseksi: olisi tärkeää, että joku isän tuntenut kertoisi hänestä tarinoita ja näyttäisi valokuvia isänsä löytäneelle. Näin asia konkretisoituisi, kun isän kuvista löytyy tuttuja piirteitä, ilmeitä tai muita perittyjä ominaisuuksia. Usein tärkeitä ovat myös mitkä tahansa faktat, jotka kertovat millainen isä oli: hän tykkäsi pelata tennistä tai oli kova automies. Tällöin puolikas identiteetti voi rakentua valokuvien ja tarinoiden varaan ja saada täyttymyksensä niistä.”

”Tämä tarve täyttää tarinan aukot auttaa ymmärtämään senkin, että juuriaan etsivä lahjasolulapsi haluaa löytää sukusolujen luovuttajan, vaikka kyse olisi parikymppisestä opiskelijasta, joka on pientä korvausta vastaan luovuttanut sukusolujaan. Tarve on löytää ketjun palanen, peili, josta voi nähdä oman perimänsä, vaikkei tunnesidettä olisikaan.”

Isän löytyminen voi vapauttaa, vaikka vastaanotto olisi kylmä

Riikan tarina ei päättynyt hänen toivomallaan tavalla, sillä isä ei halunnut olla tekemisissä hänen kanssaan.

”Tiedän, että selviän elämän arjesta ja juhlasta, vaikken enää ikinä kuulisi sanaakaan isästäni, mutta samalla tunnen surua. Koen tulleeni taas kerran hylätyksi. Olisin toivonut paljon enemmän. Olisin toivonut aitoa kohtaamista. Olisin toivonut saavani häneltä hyväksynnän sille, että olen syntynyt. Olisimme voineet käydä läpi huumorilla sitä, kuinka hän on parikymppisenä seikkaillut ja nyt minä olen tässä. Äitini ja isäni eivät kumpikaan omien sanojensa mukaan edelleenkään muista toisiaan.

Sekin minua harmittaa, ettei isäni koskaan opi tuntemaan myöskään lapsenlastaan tai lapsenlapsenlastaan. Olisi ollut ihanaa, jos hän olisi halunnut tutustua poikaani, he olisivat varmasti saaneet aikaiseksi hienoja keskusteluja, kun poika palaa rauhanturvajoukoista. Onneksi olen löytänyt itselleni maailman ihanimman tädin. Meistä on tullut läheisiä. Lähetin hänelle juuri YK-joukoissa otetun kuvan pojastani. Hän ihasteli kuvaa ja kertoi, kuinka tärkeitä minä ja perheeni olemme hänelle ja hänen miehelleen. Samalla hän sanoi olevansa tosi surullinen, että isäni jää tästä kaikesta paitsi. Tätini on hyvin lämmin ja välittävä. Hän ymmärtää isänkaipuuni.”

Joskus isän löytyminen voi vapauttaa, vaikkei ihmissuhdetta syntyisikään, Nina Pyykkönen kertoo. Kun isä on löytynyt, hänestä voi päästää irti ja kääntyä niiden ihmisten puoleen, jotka välittävät ja ovat tärkeitä.

Missä on puolet minusta? – Tuntematonta DNA:ta etsimässä kertoo 11 tositarinaa oman puolikkaan etsimisestä dna-tutkimusten avulla

Miina haastoi isänsä oikeuteen, jotta sai tietää totuuden. Ninnin tytär teki dna-testin, ja mummin petos paljastui. Isän hauta avattiin, jotta Tarja sai varmuuden juuristaan. Jukan biologinen isä suree, ettei tiennyt 36 vuoteen poikansa olemassaolosta. Itsellinen äiti Nina löysi lahjasolulapselleen 19 sisarusta.

Koskettava tietokirja pohtii omien juurien etsimistä, avaa dna-tutkimusten tuomia mahdollisuuksia sekä nostaa esiin testaukseen liittyviä uudenlaisia moraalisia kysymyksiä.