Kirjoittaja Henna Heinonen on päiväkodinjohtaja /// Kuvat: Henna Heinonen
Kuuntelen hiljaa yön ääniä.
Ne ovat ihan jotain muuta, kun omassa sängyssä koti Suomessa, jopa pimeys on toisenlaista.
Nepalin vuoristokylässä, nepalilaisen ystäväni kotona oma arkeni unohtuu ja uppoan toisenlaiseen elämään.
Sänky olkipatjoineen tuntuu ja tuoksuu toisenlaiselta, nurkasta kuuluu pikkuisten hiirten vipellyksen ääni. Hindut eivät tapa mitään elävää turhaan, niinpä hiiret saavat asustaa huoneen nurkissa rauhassa. Tänne täytyisi saada kissa, mietin samalla kun pohdin, että ei kai se vipellä sänkyyni.
Kuumuus, kosteus ja pimeys tuntuu vahvasti. Illalla oli ollut valtava ukkosmyrsky, sähköt, jotka on saatu vasta vajaa vuosi sitten kylään on ollut pitkään jos pois. Se ei muuta mitään muuta, kun sen että olemme taskulamppujen varassa. Ruoka laitetaan edelleen vuorella nuotiolla tai talossa avotulella lattialla. Sähköä riittää vain pieneen valoon. Vuohet ja buffalot on viety sisätiloihin, perhe nukkuu osaksi vuohien kanssa, sillä he ovat suuri sydämellisyydessään antaneet meille vuoteensa.
Vuoristoperheet ovat monet hyvin köyhiä. Perheet, jossa elävät isän, äidin ja lapsien lisäksi isovanhemmat ja sukulaiset, jotka eivät ole syystä tai toisesta avioituneet, muodostavat tiiviin yhteisön. Kulttuuriin kuuluu edelleen vahvasti vanhempien järjestämät avioliitot. Lapsiliitot eivät ole enää sallittuja, mutta kulttuuri on juurtunut syvälle. Vanhin poika jää pitämään taloa ja maatilkkua, jos sellainen on. Hänen harteilleen jää vanhempien ja isovanhempien elättäminen. Talouteen jää myös sisarukset, jos he eivät löydä perhettä.
Eletään hyvin omavaraisesti. Töitä ei vuoristossa ole. On tultava toimeen omillaan. Lapsilla on perheessä omat tehtävänsä, paimentaa vuohia, auttaa kotitöissä. Jos varaa on koulupukuun ja koulutarvikkeisiin lapset voidaan laittaa kouluun. Monella ei kuitenkaan ole. Varsinkin tyttöjen lukutaidottomuus on suuri haaste Nepalissa. Lukutaidottomuus, kouluttautumattomuus. Nämä tuovat tullessaan taas omat haasteet. Ilman koulutusta sinun ei ole mahdollisuus työllistyä ulkopuolelle. Ilman koulutusta ja lukutaidottomana et voi tietää mitä maailmalla tapahtuu, olen automaattisesti ulkona yhteiskunnasta.
Arki vain soljuu vuoristossa, on pakko soljua. Aamu alkaa karjanhoidolla, koti- ja maatilantöillä, ruuan hankkimisella, ja kun ilta tulee ja pimeys laskeutuu, on aika käydä levolle. Jos lapset on vara laittaa kouluun, koulumatkat voivat olla pitkiä ja haastavia. Ja silti, nämä ihmiset ovat hyväntuulisia ja avoimia, he jakavat kaikesta vähästään ja huolehtivat kuin olisin osa perhettä.
En voi olla tuntematta syyllisyyttä omasta hyväosaisuudestani. Nämä ihmiset eivät edes tiedä, miltä kuulostaa mokkamasteri aamulla lämpimän suihkun jälkeen, kun kaadan kuuman kahvin kuppiini ja siirryn aamuteeveen ääreen ennen töihin lähtöä. He eivät tiedä, miten valitsen vaatteeni kaapista ja pakkaan työkassiini jääkaapin uumenista edellisenä iltana tekemäni eväät, syön ennen kuin menen töiden jälkeen kuntosalille. Elämäni on niin erilaista.
Nepalilaisissa kaupungissa elämä on vielä julmempaa. On pakko tehdä työtä. Eletään pienesti ja ahtaasti. harvoilla Ihmisillä on oma koti ja piha, monet ovat vuokralla pienissä kerrostaloasunnoissa. Mies elättää perheen. Vaimojen paikka on kotona lasten kanssa. Monet tulevat vuoristosta kaupunkeihin paremman elämän toivossa, mutta elämä voi yllättää. Jos työtä ei ole, tai aviomiehelle tapahtuu jotain, olet pulassa. Kaupungeissa puuttuu perheen tuki ja turva, kaupungeissa eletään nykyaikaisemmin ja se vaatii paljon.
Kaupungin laitamilla olevissa slummeissa rikollisuus ja kulkutaudit riehuvat. Nepalissa ei ole ei minkäänlaista yhteiskunnallista tukiverkostoa. Hyväntekeväisyysjärjestöt yrittävät pelastaa mitä köyhässä maassa on pelastettavissa, mutta varsinkin koronan jälkeen ihmiset ovat todella ahtaalla. Turistien tuoma työllisyys on minimissä, sillä korkeiden lentohintojen ja maailman laajuisen inflaation takia ihmiset eivät liiku samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Tapasin Katmandussa Mankan temppeliaukiolla kodittomia äitejä ja lapsia. Vein heille lastenvaatteita ja kenkiä, mitä olimme tuoneet Suomesta, jaoimme ruokaa. Tämä sattui sieluuni niin kovin, että nieleskelin itkua. Ei siksi, että he olisivat olleet niin kurjan näköisiä tai huonokuntoisia vaan siksi, miten vilpittömästi he ottivat apuamme vastaan. En koskaan unohda pientä poikaa, joka sai elämänsä ensimmäiset lenkkarit: kuinka hänen silmänsä loistivat ne kädessä ja kuinka hän laitoin ne ylpeänä jalkaan.
Tai nuori äiti, pieni poika sylissään. Hän puhui hyvää englantia, joten saatoin vaihtaa hänen kanssaan muutaman ajatuksen. Poika lähetti minulle lentosuukon kiitokseksi vaatteista ja kengistä ja äiti sanoi:
”Olen kiitollinen kaikesta, mitä teiltä sain, vaatteista, kengistä, mutta eniten olen kiitollinen siitä, että on vielä ihmisiä, jotka välittävät.”
Meidän viemä apu on kovin pientä. Mietin, onko siitä loppujen lopuksi mitään hyötyä, se on kuin pisara valtavassa meressä, mutta jos me hyväosaiset antaisimme kaikki sen pienen pisaran, saisimmeko me siitä edes pienen puron aikaiseksi?
3 tapaa auttaa ja osoittaa myötätuntoa maailman lapsille:
1) Lahjoita valitsemasi summa digilippaan kautta – pienikin summa auttaa. Lahjoittamaan pääset tästä.
2) Osta Hidasta elämää -puodista valikoitu tuote, josta me lahjoitamme 5€ keräykseen. Katso nenäpäivätuotteet tästä.
3) Jaa tämä sisältö. <3
Hidasta elämää -keräysaika 23.10.-5.11.2023
Esimerkkejä, mitä rahalla voidaan tehdä:
– Hidasta elämää -yhteisön tavoitteena on saada 150 tyttöä turvaan sukuelinten silpomiselta (yht. 4500€)
5 € puhdasta vettä 15 lapselle vuodeksi
10 € koulutarvikkeet lapselle lukukaudeksi
30 € lukukauden koulu- ja ruokamaksut lapselle
10 € lääkkeet ja hoito tappavia tauteja vastaan
20 € hedelmäpuita ja siemeniä kotipuutarhaan
30 € tyttö pääsee turvaan sukuelinten silpomiselta
