Olen Marja Korhonen, entinen erityisopettaja ja nykyinen kirjailija ja luennoitsija. Elämäni tsunami kohtasi minut ollessani parhaassa työiässä ja kolmen alaikäisen lapsen äiti. Olin mahdottoman edessä: neliraajahalvaannuin ja menetin puhekykyni. Luovuttaminen ei ollut vaihtoehto.
Kirjoitin aikanaan ylioppilasaineeni aiheesta ”Olenko se miltä näytän?”. Äidinkielen opettajani, kirjailija ja Finlandia-ehdokas Teuvo Saavalainen ylisti ainettani ja näki minussa kirjailijan. Olin täysin hämilläni – näinhän itsessäni vain keskinkertaisen mitättömyyden. Psykologinen ylioppilasaine osoittautui myöhemmin vuosikymmenien kestoaiheeksi, jonka sisältöä käyn eläen läpi hamaan loppuun saakka.
Sisu minussa sen sijaan nosti päätään jo lapsena. Synnyin maatalon tytöksi, keskelle kylän poikalaumaa, jonka perässä pysyminen vaati periksiantamatonta asennetta ja oveluutta. Tietämättäni elämä valmisteli minut huolella kohtaamaan jotain suurta. Jokin minussa tiesi aina, että elämäni ei tule olemaan tavanomainen.
Aloitin rehtoriopinnot v. 2004. Elämä hymyili. Olin fyysisesti elämäni kunnossa, lasten arki rullasi taas turvallisesti vuoden 2000 avioeron jälkeen, sain erityisopettajan viran uudelta paikkakunnalta, olin rakastunut ja täynnä tulevaisuuden suunnitelmia.
Aloin saada päänsärkykohtauksia, mutta en piitannut pikku säryistä, sairastihan äitini syöpää. Koin siinä vaiheessa vieläkin huonoa omaatuntoa, että olin lisännyt vanhempieni taakkaa avioerollani.
25.10.2004 heräsin yöllä siihen, että vasen puoli kehostani oli tunnoton. Sinnittelin aamuun, koska tunto palautui. Terveyskeskuksen diagnoosi pelästytti: halvausepäilyn kera minut lähetettiin Jyväskylän keskussairaalaan, jossa minua makuutettiin koko päivä ilman mitään hoitoa rakkaimpieni pyynnöistä huolimatta. Yöllä sain laaja-alaisen aivorunkotukoksen ja liuotushoito aloitettiin 16 tuntia myöhässä. Heräsin teho-osastolta neliraajahalvaantuneena ja puhekyvyttömänä.
Elämääni ei vain hidastettu – se pysäytettiin. Ymmärsin ja kuulin kaiken, mutta kommunikaationi heikkoudelle ei tehty mitään, eikä minua ymmärretty. Elin pelkkien silmänräpäytysten varassa ja kaksi viikkoa taistelin hengestäni: kuulin jälkeenpäin, että 90 prosenttia vastaavista tapauksista menehtyy. Lasteni hätä oli valtava ja väärinymmärrykset nakersivat henkistä jaksamistani. Kun tajusin tapahtuneen hoitovirheen, viha kuohahti läpi koko liikkumattoman kehoni. En antanut kuitenkaan katkeruudelle sijaa, vaikka elämän epäreiluus löi vasten kasvojani. Lasteni tähden päätin taistella joka rintamalla – eihän minulla ollut enää mitään hävittävää. Kävin kaksi vuotta oikeutta ilmiselvästä hoitovirheestä. Tuosta kaikesta on nyt kulunut 17 vuotta.
Uuden minuuden ja täysin muuttuneen elämän hyväksyminen osoittautui yllättäen uudeksi mahdollisuudeksi. Olen täysillä elävä todiste siitä, että periksi ei tule antaa vastoinkäymisten edessä! Puhun nykyään silmilläni pleksisen kirjaintaulun ja kouluttamani tulkin avulla. Olen neljä kirjaa otsahiirellä naputtanut kirjailija ja kysytty luennoitsija. Luennoitsijana kannan ”Elämän erityisopettajan” titteliä. Matkustelen ympäri maailmaa ja toimin työnantajana kolmelle vakituiselle avustajalleni.
Rakastan erityistä elämääni, sillä täystuhon jälkeen olen oppinut arvostamaan sekä itseäni että elämän jokaista uutta huomenta aivan uudella tasolla. Olen myös oivaltanut sisun, positiivisuuden ja rakkauden eheyttävän voiman merkityksen. Ne olivat voiman antajia kamppaillessani olemassaolostani, mutta yhtä kaikki ne samat asiat kannustivat minut yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi jälleen. Viha, katkeruus ja kauna joutavat romukoppaan. Rakkaus voittaa aina.
Huomiotta ei jäänyt myöskään se seikka, että omaa kehoa kannattaa kuunnella herkällä korvalla, ennen kuin on liian myöhäistä. Aivan liian usein ihmiset vähättelevät kehonsa tuntemuksia. Hartain toiveeni on, että vartioimme herkällä korvalla läheistemme hyvinvointia ja hoitoon pääsyä.
Olen se, miltä näytän.
Lisää Marjan tarinasta voit lukea uutuuskirjasta:
