Sarastus on blogi muutoksesta ja uudesta alusta. Kirjoittaja Maija Ilmoniemi uupui kiireisten yrittäjävuosien jälkeen, päätti hypätä tuntemattomaan, ja alkoi kummastella maailmaa päästäkseen yhä lähemmäs itseään. Hän kertoo, millaista on, kun työstä ja elämästä häviää merkityksellisyyden tunne ja millaista sitä on etsiä uudelleen.
Enpä olisi vuosi sitten osannut kuvitella millaisia ajatuksia liikkuu päässäni juuri tällä hetkellä.
Tämähän oli itsekäs prosessi: Minä mietin miksi Minä olen olemassa ja mitä Minä haluan. Angstaan ja ahdistun omassa ylhäisyydessäni. Mutta sitten elämääni astui toinen ihminen; onnellisin asia, joka tapahtua saattaa!
Ja mitä minä teen? Nalkutan, mökötän, itken, huudan, kiukuttelen – siirrän pahan oloni suoraan häneen. Välillä tahtomattani, välillä täysin harkitusti ja tahallani.
Kuinka voimakkaita satuttamisen muotoja hiljaisuus tai nakertava valittaminen voivatkaan olla!
On varmasti sanomattakin selvää, että meillä eletään välillä melko haastavia aikoja niiden ihanan rakkaudentäyteisten hetkien lisäksi.
Jäätäviä suorastaan.
Iltaruokouksissani pyydän hiljaa, että joku ottaisi pois edes pienen siivun tätä temperamenttiani. Olen draaman mestari! Käännän jokaisen asian itselleni epäedulliseksi, poljen maata tasajalkaa kuin kunnon kaksivuotias pikkuprinsessa konsanaan. Huonolla tuulella oleminen tuntuu olevan välillä minulle kokopäivätyötä.
Paha oloni heijastuu väistämättä puolisooni, onhan hän nyt ainoa lähellä oleva ihminen, jolle voin ajatuksiani purkaa.
Tämä on sellainen kummallinen kierre; minä voin pahoin, hän voi pahoin ja minä voin tuplasti pahoin. En halua satuttaa, mutta en osaa toimia muutoinkaan. On kovin lohdutonta, kun tietää tarkalleen, ettei voi purkaa kaikkea toiseen, mutta samalla ei löydä muutakaan vaihtoehtoa toimia.
Miksi satutan toista tahtomattani?
Kuinka paljon ympärilläni olevat on kärsittävä minun eksyksissä oloni takia?
Kuinka paljon hän kestää, kuinka paljon rakkaus kestää? Kuinka paljon minä itse kestän?
Aivan viime päivinä olen kohdannut jonkinlaisen kulminaatiopisteen: havahduin siihen, että perhana, tämä vaatii työtä. Meiltä molemmilta. Nyt asialle on alettava tehdä jotain. Minulla on kaikki avaimet käsissäni, mutta käytän niitä nyt väärin.
Ei ole itsestäänselvyys, että toinen seisoo loputtomiin vierellä sillä verukkeella, että “tuolla nyt on vähän vaikea aika, kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu.” Ei muutu, ellei haluta tehdä työtä sen eteen. Ellei sitouduta yhteiseen hyvään oloon. Ellei keskitytä olennaiseen olivatpa olosuhteet millaiset tahansa.
Ellei tahdota.
