Elämä vilahtaa ohi, jos suorittaa ja jatkuvasti haikailee paremman perään – Tämä hetki on kaikkein arvokkain

Kirjoitus ja kuvat: Jaana Kääntä 

Kuljen syksyn riisumalla rannalla. Räntäsade vihmoo tuulessa vasten kasvoja. Rannan pitkät heinät keräävät ylleen valkoisen hunnun ja maa on märkä.

Horisontti on harmaa ja meri synkkä. Joutsenet ovat lähteneet pois tulevan talven tieltä. Ruskan valloittavat värit ovat vain muisto eletystä kauniista syksystä. Kun pari kuukautta sitten katselin rannan tuntumassa kasvavia puita väriloistossaan, tunsin hienoista haikeutta.

Tunne, joka valtaa minut aina syksyisin, kun kesä on auttamattomasti ohi ja seuraavaan kevääseen tuntuu olevan niin pitkä aika. Siinä välissä paljon harmautta ja pimeää, jonka yli on jaksettava.

Tänä syksynä minulla on ollut aikaa enemmän kuin vuosiin ja olen nauttinut siitä. Elämäni ruuhkavuodet ovat riepotelleet minua viimeiset kymmenen vuotta niin rajusti, että olen höyryveturin lailla puskenut eteenpäin.

Lastina on ollut huolta ja surua, riittämättömyyden tunnetta ja olo, että mikään ei riitä. Jatkuvassa ”hälytysvalmiudessa” olemista ja apuun rientämistä silloin, kun sitä on tarvittu. Huono omatunto siitä, että tekeepä miten päin tahansa, on aina väärässä paikassa väärään aikaan ja siitä, että oma perhe jää vaille aikaani ja huomiotani. Yöunista tinkimistä, että saa opinnot etenemään ja päätökseen. Työ, jossa kuuntelee muiden ihmisten huolia ja murheita (toisaalta ne antoivat myös näkökulmaa, josta katsoen omat huolet pienentyivät).

Jaksamista söi myös se, että huoli kulki mukana, meninpä mihin tahansa. Joissakin tilanteissa sen saattoi hetkeksi tunkea taka-alalle, mutta pian se jo palasi, tarttui ajatuksiin ja kuljetti pois hetkestä tai tilanteesta. Vapauden tunne jäi puuttumaan, vaikka välimatkaa maantieteellisesti katsoen olisikin ollut.

Näin jälkeenpäin myönnän, etten ole edes ymmärtänyt, kuinka uupunut olen ollut. Kehoni yritti viisaudessaan antaa selkeitä merkkejä siitä, että vauhti on liian kova, mutta en kuunnellut niitä.

Muistan joskus maanneeni raatona sängyn pohjalla päivän tai pari, koska kuume nousi ilman mitään muita oireita. Silloinkin ajattelin, että kehoni pakotti minut rauhoittumaan ja lepäämään. Kuumeen mentyä jatkoin kuitenkin samaa rataa.

Voimien palaaminen ei tapahdu hetkessä, jos on vuosien ajan puurtanut niiden yli ja aika lailla unohtanut itsensä. Turtumuksesta toipuminen vaatii aikaa. Nyt olen vihdoin voinut rauhoittua olemaan läsnä omassa elämässäni. Miten ihanaa!

Kun tajuntaani selkeni ajatus siitä, että minun ei enää tarvitse tehdä kaikkia niitä asioita, joista vuosikaudet huolehdin ja joita suoritin, tunsin enimmäkseen pelkkää väsymystä. Oli käsittämättömän ihana tunne, että sain levätä. Otin päiväunet tai vain olin. En suunnitellut mitään enkä ajatellut, että minun pitää, vaan annoin itselleni luvan olla.

Ihminen ei tosiaankaan voi valita, mitä elämä eteen heittää. Joskus tapahtumat lähtevät vain vyörymään niin, ettei niistä pääse irtautumaan. Tilanteen pitkittyessä kasvaa tunne siitä, että kaikki tämä kuuluu minun elämääni ja on jaksettava. Ei ole vaihtoehtoja.

Vielä tähän päivään mennessä en ole löytänyt tarkoitusta ruuhkavuosieni aikana tapahtuneille asioille. Tuskin tulen koskaan löytämäänkään. Pystyn kuitenkin jo ajattelemaan, että jos nuo vuodet vaativat paljon, kyllä ne myös antoivat. Ehkä juuri niiden ansiosta osaan nyt entistä enemmän nauttia elämän pienistä iloista, tarttua hetkiin. Elää vahvemmin kaikilla aisteilla.

Voimaantuminen ruuhkavuosista näyttää tuovan mukanaan kasvavaa hyvää oloa. Omien tunteiden tunnistamiselle ja kohtaamiselle oppii taas antamaan tilaa. Liian pitkään olenkin ne tukahduttanut päivästä ja viikosta toiseen selvitessäni, matkatessani tasapaksulla kiireen ja suorittamisen tiellä.

Myös läsnäolon taito kehittyy hyvinvoinnin parantuessa ja elämä tuntuu oikeasti hyvältä. Sillä on paljon annettavaa ja oma pieni arki on mukavaa. Läsnäolon taito on merkityksellinen myös siksi, että elämä ei livahda ohitse odottaessa jatkuvasti jotain muuta kuin mitä juuri nyt on. Niin käy helposti, jos ei huomaa ympärillä olevia hyviä asioita, vaan haikailee paremman perään ja odottaa sopivaa hetkeä elämän alkamiselle.

Harmainkaan sadepäivä ei himmennä hyvän olon tunnetta, joka syntyy ulkona luonnossa kulkiessa tai sohvan nurkassa viltin alla hyvän kirjan seurassa. Pimeinkään syksy ei vie nautintoa hyvästä elokuvasta, takkatulesta, kynttilän valosta tai sukankutimen puikkojen kilahtelusta.

Kaikki päivät ovat elämää, myös ne pimeät, sateiset ja harmaat. Nautitaan vuodenajoista – ja elämästä!

3 KORTTIPAKKAA yht. 49€!  
PUOTIIN
close-image