Teksti: Anni Turpeinen
Minun sielunperheeni löytyi hiekkalaatikolta. Kaikkien muoviämpäreiden keskeltä löytyi sielunyhteyksiä, jotka sadevaatteet niskassaan kysyivät:”Onks sulla mitään ruokaa? Voinko tulla teille syömään?” Nämä ihmiset tulivat kotiini sellaisina kuin olivat, hiekkaisina ja kuraisina, tukka kampaamatta, ja söivät eilistä makkarakeittoa.
Tällaiset sielunperheen jäsenet saattavat tulla kylään tavallisena tiistaina, ottavat itse kaapista kattilan ja alkavat keittää teetä – ja kysyvät, haluanko minäkin. He rojahtavat sohvalle, pistävät jalkaansa lähimmät villasukat, säätävät patteria, ja jos se ei riitä – tai vaikka riittäisikin – tulevat viereen lämmittämään.
Sielunperhe on sellainen, missä naamiot riisutaan ja sydän avataan. Siellä kannatellaan tuulissa, potkitaan pyllylle, sanotaan asioita suoraan tai käärittynä pumpuliin. Joskus riidellään ja joskus parsitaan sydämiä. Sielunsäikeiden sisällä sanotaan ”olet nyt vähän hölmö”, ”lopeta toi suorittaminen” tai ”tule meille jouluksi”.
Sielunperheessä asiat tiedetään jo ennen kuin ne on sanottu ääneen, mutta salaisuudet eivät koskaan kasva virtahevoiksi olohuoneisiin. Yhteenkuuluvuuden tunteeseen ei tarvita verisidettä tai biologiaa, eikä perheeseen samoja seiniä, yhteistä kattoa tai sormuksia. Kilometrienkin välimatka on lyhyt jos sielujen saumat ovat samat.
Minut tämä perhe otti suojelukseensa sattumalta, eikä minua itseäni ole siitä kiittäminen. Minä pyyhkisin mielelläni pölyt ja kiillottaisin pinnan ennen kuin antaisin toisen kurkistaa aitojeni sisään. Minä siivoaisin elämisen jäljet ja hymyilisin kivun yli, mutta nämä eivät antaneet tehdä niin. Nämä olivat rohkeampia ja tulivat pyytämättä. Ojensivat käden ja antoivat omien säröjensä näkyä. Minä olin kyllin viisas tarttuakseni siihen.
Sielunperhe ei todennäköisesti löydy Instagramin kiiltokuvista, Tinderin muovimaailmasta tai suljettujen ovien takaa. Se löytyy raottamalla verhoja, kaatamalla aitoja ja katsomalla ulos. Se löytyy, kun uskaltautuu antamaan itsestään jotain sellaista, minkä haluaisi piilottaa. Näyttämällä kotinsa ”epämääräiset kasat”, petaamattomat pedit ja sielunsa haavat, voikin saada ympärilleen toisen rauhoittavat kädet. Sielunperheessä muistetaan, että täydellisyys ei lohduta ketään.
Sielunperheen tunnistaa siitä, että sen syleilyssä on hyvä ja turvallista olla. Sen ei välttämättä tarvitse olla syvää sielujen sympatiaa, vaan se voi olla vain samanhenkisten ihmisten hengailua yhdessä: yhteisöllisyyttä ja toisista huolehtimista ikään, näköön tai perhesuhteisiin katsomatta.
Sielunperheen jäseniin voi törmätä vaikkapa harrastus- tai asukastoimikunnissa, joissa koko kylä kasvattaa – niin lapsia, kuin meitä aikuisiakin. Esimerkiksi Asokotien asukkaista on muodostunut niin tiiviitä huolenpitoyhteisöjä, että naapurusto on järjestänyt synttärijuhlia sankareille tai jos naapuri ei ole hakenut aamulehteään, soitellaan perään.
Sielunperheessä ei yritetä taputtaa kenenkään rajoja muotteihin, vaan jokainen on ihan hyvä kakku sellaisenaan. Sylinsä avaamalla ja sisimpäänsä raottamalla voi saada vastalahjaksi jotain tärkeää, kaunista ja aitoa.
Hiekkalaatikon tähtimuottien ympäriltä löytyivät minun elämäni hiomattomat timantit. Ilman yhtäkään yhteistä geeniä on mahdollista olla syvemmällä yhteenkuuluvuuden ytimessä kuin yksikään ydinperhe.
Ketä sinun sielunperheeseesi kuuluu? Tai ketä siihen voisi kuulua, jos katsot perhettä uusin silmin?
