Nykyään on muotia optimoida. Optimoimme elintapamme, optimoimme ajankäyttömme, optimoimme treenaamisemme ja ruokavaliomme, mutta onko optimoitu elämä lopulta sen parempaa kuin ihan tavallinen elämä?
Optimointipuhe pitää sisällään paljon hyviä ajatuksia, ja monet varmasti onnistuvat sen avulla tekemään kaivattuja muutoksia arkeensa. Itse kuitenkin suhtaudun ilmiöön ristiriitaisin tuntein. Olen kontrollifriikki, ja en juuri perusta yllätyksistä tai muutoksista. Olen kuitenkin kolmen vuosikymmenen aikana onnistunut sisäistämään sen kiistattoman tosiasian, että en voi hallita kaikkea.
Olisiko optimoinninkin taustalla kysymys ihmisen tarpeesta kontrolloida, kipeästä tarpeesta pitää tilanne eli elämä hallinnassa?
Lopulta elämä on sarja luopumisia, ja konsulttikielellä ilmaistuna joudumme aina uudestaan kalibroimaan systeemimme vastaamaan toimintaympäristössä tapahtuneisiin muutoksiin. Vaikka kuinka optimoisimme, elämä yllättää aina. Onkin samaan aikaan äärimmäisen pelottavaa sekä äärimmäisen vapauttavaa tunnustaa pienuutensa ja oma sattumanvaraisuutensa.
Urheilijoiden toistama latteus ”teen parhaani ja katson mihin se riittää”, saattaakin olla ihmiselämän ytimessä. Mitä muuta voimme lopulta tehdä? Yrittää elää mahdollisimman hyvää ja omannäköistä elämää ja lopulta katsoa taakse, mihin elämä meidät tästä huolimatta heitti.
Aina ei keppi lennä, eikä suksi luista. Elämä soljuu, sattuu ja joskus satuttaa. Varjot toimivat upeana kontrastina kaikkein kirkkaimmille hetkille.
Pelkäänkin, että liiallisella optimoinnilla uhkaamme kadottaa sen upeimman, kauneimman ja mystisimmän ulottuvuuden ihmiselämässä. Elämän sattumanvaraisuuden ja haurauden. Mikään käppyrä tai graafi älylaitteen näytöllä ei nimittäin tee elämälle oikeutta. Entä jos optimoinnin ja kontrolloinnin sijaan, toivotettaisiin tervetulleiksi lempeys ja hyväksyntä. Niin itseä kuin muita kohtaan.
