Ihmiset ovat luontaisia tarinankertojia. Tarinat ympäröivät meitä ja määrittelevät meidät. Itse asiassa meistä jokainen on tarina. Tarina, jota kerromme sekä itsellemme että muille ihmisille.
Tarinat eivät ole aukottomia muistoja kaikesta elämässä tapahtuneesta tai seikkaperäisiä ja puolueettomia muistikuvia kokemuksista kaikkine yksityiskohtineen, koettuine tunteineen ja ajatuksineen. Kertomamme tarinat eivät ole kokoelmia faktoista ja virheettömistä havainnoista, vaan sekoitus meille tärkeistä asioista, tapahtumista, lyhyistä hetkistä ja pidemmistä ajanjaksoista sekä tulkinnoista ja selityksistä, jotka olemme niihin liittäneet.
Kerrotuilla tarinoilla on väliä. Tämä pitää erityisen vahvasti paikkansa traumaattisten kokemusten kohdalla. Elämän myrskyjen pauhatessa traumaattiseen kokemukseen liitetty merkitys vaikuttaa suuresti siihen, miten kokemuksesta selviydytään.
Joten onko tarinoita, joiden kertomisesta olisi yksinkertaisesti hyvä päästää irti?
Tarinat sankariviitalla
Arvostamme sankaritarinoita – kertomuksia, joissa valtava vastustus ja elämää uhkaavat haasteet käännetään voitoiksi. Tämä pätee myös omiin tarinoihimme. Emme ole kovin kiinnostuneita nyyhkytarinoista, joissa kaikki hyvä murenee ja jäljelle jää vain kurjuutta. Mieluummin kuulemme ja kerromme sankaritarinoita myös omasta elämästämme. Haluamme kuulla kertomuksia siitä, miten ongelma ratkaistiin järjen valoon nojautuen, miten poikkeuksellisen upeasti onnistuttiin ja kuinka erinomaisen vahvoja ja supersuoritukseen kykeneviä olemmekaan.
Tämä kaikki on tietenkin hienoa. Kannatan suuresti onnistumisten jakamista ja niistä iloitsemista. Mutta entä jos sankariviitta muodostuu painolastiksi, joka lopulta johtaa sankarin musertumiseen. Harva asia on raskaampaa kuin jatkuva vahvuus.
Toipuminen on työlästä ja sitä tuskin tapahtuu ilman takaiskuja. On päiviä, jolloin pilvien takaa pilkahtaa valonsäteitä. Mutta on myös päiviä, jotka pimeydessään vaikuttavat päihittävän yön synkimmät tunnit. Saatamme uskoa jo päässeemme jostain yli vain huomataksemme saman vanhan tuskan valtaavan mielemme kuin tyhjästä. Miten helppoa silloin onkaan soimata itseään ja ankaran tuomarin tavoin julistaa itsensä syylliseksi, surkeaakin surkeammaksi vanhassa roikkujaksi ja tuomita toivottomaksi tapaukseksi.
Ajattele, miten paljon tarinat muuttuisivat, jos sankariviitta laskettaisiin maahan ja varustautuisimme sen sijaan inhimillisyydellä, itsemyötätunnolla ja haavoittuvuudella. Jos hyväksyisimme, että uskallus olla heikko ja tarvitseva voi olla suurinta rohkeutta ja aidointa vahvuutta. Jos virheet ja epäonnistumiset käännettäisiin onnistumisen oikoreiteiksi. Millainen tarinastamme voisikaan tulla, jos kärsimys sanoitettaisiin luonnolliseksi osaksi elämää ja mahdollisuudeksi kasvaa ja oppia?
Sankariviittaan pukeutuminen voi äkkiseltään näyttäytyä uljaana ja upeana, mutta pidemmän päälle sen kantaminen voi kaataa suurimmankin sankarin.
Teksti on muokattu kirjastani Pimeydessä kajastava valo – trauman jälkeinen kasvu. Tutustu kirjaan TÄÄLLÄ.
