Omaa etuaan tavoittelevia, itserakkaita ihmisiä ei katsota hyvällä. Valitettavasti itsekkyyden ja itserakkauden varominen on opettanut meitä pelkäämään myös itsemme rakastamista.
Meitä varoitellaan jo pienestä pitäen itserakkaudesta ja kasvatetaan ottamaan muut huomioon ja käyttäytymään sopuisasti. Itsekäs toiminta ei ole ollut – eikä ole nykyäänkään – yhteisön arvojen mukaista. Aikojen alussa se saattoi tarkoittaa jopa heimon ulkopuolelle tuomitsemista, mikä usein merkitsi kuolemaa. Niinpä olemme oppineet kavahtamaan itserakkautta.
Itserakkaus perustuu erillisyyden kokemiseen ja siihen pelkoon, ettemme selviä tässä maailmankaikkeudessa. Siihen kuvitelmaan, että olemme yksin vastuusta itsestämme ja meidän on huolehdittava pärjäämisestämme eloonjäämiskamppailussa, jossa maailma ja muut ihmiset nähdään vastustettavina vihollisina.
Huolehtiessaan omasta henkiinjäämisestään ihminen laittaa omat tarpeensa etusijalle ja pyrkii olemaan pystyvämpi, parempi, viehättävämpi ja voimakkaampi kuin muut. Kohottamalla itseänsä muiden yläpuolelle hän kuvittelee olevansa paremmissa asemissa elon kilpailussa.
Suomen kielessä on valitettavasti valittu väärä, rakkauteen viittaava sana kuvaamaan tuota itsekästä toimintaa, jota sana egoismi kuivaisi paljon paremmin kuin itserakkaus. Niinpä itsensä rakastaminen sekoitetaan herkästi itserakkauteen. Itsekkyyden ja itserakkauden varominen saa meidät pelkäämään myös itsensä rakastamista.
Kuitenkaan pelkoon pohjautuvassa itserakkaudessa ei ole laisinkaan rakkautta. Jotta voi kohottaa itsensä, täytyy olla erillään muista. Vain erillisinä voi olla parempi ja vahvempi. Niinpä itserakkaus on pohjatonta rakkauden puutetta.
Aidossa rakkaudessa sen sijaan ei ole laisinkaan pelkoa ja erillisyyttä, vaan se on puhdasta yhteyttä; yhteyttä omaan syvimpään olemukseemme, yhteyttä muihin ihmisiin, yhteyttä luontoon ja koko universumiin. Rakkaudessa tiedämme olevamme syvimmällä tasolla samaa elämänenergiaa kaikkien muiden ihmisten kanssa, niinpä meidän ei tarvitse kilpailla kenenkään kanssa.
Aito itsemme rakastaminen on sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, että meistä jokainen haluaa tulla rakastetuksi, koska jokainen meistä pelkää tulevansa muiden ja elämän hylkäämäksi.
Mutta kun rakastamme itseämme, osaamme kohdata tuon peruspelon lempeydellä ja rakkaudella niin itsessämme kuin muissakin ihmisissä. Silloin pelko on haihtunut ja tiedämme rakkauden kannattelevan meitä elämämme jokaisena hetkenä.
Silloin voimme levätä rakkaudessa tietoisina siitä, ettei meidän tarvitse pyrkiä olemaan mitään muuta kuin mitä olemme – puhdasta rakkautta tässä ja nyt.
Lue lisää itsensä rakastamisen esteistä ja niiden purkamisesta kirjastani Avaudu rakastamaan itseäsi
