Haluan heti alkuun sanoa, että olen harkinnut tämän postauksen kirjoittamista vuosia. Pitkään koin, etten ole valmis puhumaan asiasta julkisesti. Mutta nyt on tullut sen aika.
Olen vihdoin päättänyt antaa kasvot parisuhdeväkivallalle ja kirjoittaa asioista, joista ennen en ole uskaltanut.
Kirjoitan omasta kokemuksesta ja kolmesta syystä: 1) kirjoittaminen on tärkeä osa omaa toipumisprosessiani 2) haluan samalla tarjota vertaistukea ja 3) haluan antaa kasvot parisuhdeväkivallalle.
Kaikki kiteytyy suhteeseen, jossa useita vuosia sitten elin. Neljän vuoden ajan yhteensä. Se suhde ei ollut terve. Se oli epätasa-arvoinen, kontrolloiva, kahlitseva, väkivaltainen ja traumaattinen. Se rikkoi minut monella tapaa.
Tarve sanoittaa kokemaani
Vuosien ajan olen tätä parisuhdetraumaani eri terapeuttien kanssa työstänyt ja siitä asti, kun olen lempeämmän elämän myötä alkanut kirjoittaa, olen kokenut tarvetta sanoittaa myös tätä kokemuksestani.
Tarina kulkee jo pienesti mukana Matka itsesi puolelle -kirjassani, joten uskallan viimein puhua siitä muuallakin. Viimeaikainen uutisointi on antanut oman sysäyksensä tälle kirjoitukselle.
Tiedän, etten ole kokemani kanssa yksin. Sen osoittaa tuore tutkimuskin. Meitä on surullisen monta. Ihan liian monta. Mutta silti tämä on aihe, jota itsekin vuosia piilottelin. Mutta en enää.
Pitkään yritin jopa suojella sitä ihmistä, joka minua satutti. En halunnut, että hänestä ajatellaan pahasti ja siksi salasin tapahtumat useaksi vuodeksi ja yritin vain selviytyä.
Lopulta, kun suhde reilu 12 vuotta sitten päättyi aloin pikku hiljaa puhua siitä, mitä kodissamme tapahtui ja mitä olin kokenut niiden 4 yhteisen vuoden aikana. Aloitin silloisesta terapeutistani. Sitten kerroin ystäville. Viimein, vasta muutaman vuoden kuluttua erosta, puhuin vanhemmilleni.
Miten väkivaltaisesta suhteesta sitten voi selvitä?
Noh. Sanoisin, että olen selvinnyt… jotenkin. En tiedä onko siitä mahdollista selvitä ihan täysin, joten suhtaudun toipumiseenkin lempeydellä.
Olen tehnyt sellaisen sovun menneen ja itseni kanssa, että olen hyväksynyt ne tapahtumat osaksi elämääni. Minun on täytynyt rakentaa itseni kokonaan uudelleen – arvoni, identiteettini ja minäkuvani.
Eniten minua on auttanut monet terapiavuodet. Olen saanut puhua asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä. Minut on kohdattu – ei uhrina, mutta selviytyjänä. Minua on kuultu ja kokemuksiani ei ole vähätelty. Päin vastoin, vasta terapiassa ymmärsin, miten rajuja asioita kotonamme oli tapahtunut.
Löysin tien itseni puolelle
Arvaten nämä kokemukset ovat jättäneet jälkensä ja surullisinta on, ettei toinen osapuoli koskaan joudu vastuuseen teoistaan. Itse olen käynyt vuosia terapiassa näiden traumojen takia ja yksikään parisuhteeni ei ole välttynyt siltä, ettei menneisyyden möröt olisi nousseet pintaan.
Olen vuosia taistellut oman hyvinvointini eteen ja lopulta kovan työn tuloksena löytänyt tieni itseni puolelle ja päättänyt, etten anna menneisyyteni liiaksi enää määrittää minua. Minä riitän itselleni ja se on kaikkein tärkeintä.
Voin kuitenkin sanoa, että mikään ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Vielä vuosia suhteen päätyttyä olen saanut paniikkikohtauksia traumojeni takia, näen edelleen nämä tapahtumat kuin elokuvan kohtauksina, kärsin säännöllisistä painajaisista ja muistan tunnetilat ja tietyt ilmeet.
Kehossani on edelleen kohtia, johon ei saa/voi koskea, koska se triggeröi niin voimakkaasti. Ja luottamus – se on ollut hukassa niin itseen kuin toisiin.
Lisäksi annettiin ymmärtää, että kaikki se, mitä koin oli oma vikani tai se tehtiin omaksi parhaakseni. Minulle on myös uskoteltu, etten pärjäisi elämässä ilman tätä ihmistä eikä kukaan muu voisi minua rakastaa, koska olin niin vaikea ja sekaisin. Siipirikko varpunen, hän aina sanoi.
Pitkään uskoin hänen olleen oikeassa. Vaikeinta onkin ollut hyväksyä, että annoin kaiken tämän tapahtua. Olen kuitenkin antanut itselleni anteeksi. Se nuori nainen teki parhaansa olosuhteissa, joissa eli.
Olen myös ylpeä siitä, että olen selvinnyt näinkin hyvin. Vaikka toipumisen matkaa on edelleen jäljellä, ainakin tiedän, mitä elämääni en enää halua enkä salli.
En anna enää kenenkään kohdella minua samalla tavalla. En anna kenenkään sanoa, millainen minun tulee olla. En anna kenenkään koskea kehooni ilman lupaa. En anna kenenkään määritellä unelmiani ja arvojani. En anna kenenkään päättää puolestani. En anna kenenkään kieltää minulta asioita.
En enää.
Jos koet jotain vastaavaa tällä hetkellä, haethan apua. Älä jää yksin <3
Annukan uutuuskirja Matka itsesi puolelle ennakkotilattavissa täältä.
