Suurin osa ihmisistä moittii itseään enemmän kuin kehuu – Näin kriittinen ääni päässämme vaikuttaa meihin


Milloin viimeksi olet moittinut tai epäillyt itseäsi? Kuullut pääsi sisältä arvostelevia ajatuksia? Tai tuntenut olosi huonoksi, vääränlaiseksi ja riittämättömäksi?

Milloin viimeksi olet kiittänyt itseäsi hyvästä suorituksesta, iloinnut onnistumisestasi ja saavutuksistasi tai sydämessäsi nauttinut taidoistasi ja niiden lopputuloksista? Milloin olet viimeksi kehunut itseäsi – edes salaa?

Useimmat meistä herkemmin moittii kuin kiittää itseään. Olemme syvästi sisäistäneet Suomessa korkealle arvostetun vaatimattomuuden kulttuurin, jossa pienikin – vaikka aiheellinenkin – oma kehu heti haisee.

Huomasin tämän itse tässä yhtenä päivänä erään julkisen esiintymisen jälkeen. Tiesin, että tilaisuus oli mennyt hyvin, mutta koin, että minulla ei ollut oikeutta sanoa sitä ääneen. En voinut mennä someen hehkuttamaan, että puhuinpa minä viisaasti tai miten iloinen olin onnistumisestani. Sellainen käyttäytyminenhän on täysin kiellettyä, ellei halua itsekeskeisen, omaan napaan tuijottelijan leimaa.

Itseään ei saa tuntea hyväksi, mutta sen sijaan saamme täysin vapaasti mollata itseämme. Voimme ihan huoletta kritisoida ja väheksyä itseämme, myös muiden kuullen.

Kehumisen tai arvostamisen sijaan hyvinkin menneestä esityksestä pitää yrittää kaivaa jotain korjattavaa ja arvosteltavaa. Olemme syvästi samaistuneet huonommuuteemme ja kehnouteemme, jota mielen ylituomari on meille toistuvasti jankuttanut yrittäen tehdä meistä vaatimattomia.

Koska itsemme kehuminen ja arvostaminen on kiellettyä, uskomme myös itsemme rakastamisen olevan väärin, kiellettyä, jopa syntiä. Kun mollaamme itseämme ja pyrimme tekemään oikein – vaatimattomuuden kulttuurin mukaisesti – suljemme oven itsemme rakastamiselta.

Itseruoskinnan avulla voimme myös yrittää saada myötätuntoa ja arvostusta muilta. Jos edes joku sanoisi, että juttusi meni ihan hyvin ja että suoriudut hienosti tehtävästäsi. Pohjimmiltaan toivomme, että muut ilmaisisivat meidän olevan hyviä, kelpaavia ja rakkauden arvoisia, koska itse emme kykene siihen uskomaan.

Odottaessamme arvostusta muilta olemme samalla oppineet uskomaan, että rakkaus on itsemme ulkopuolella. Emme koe luvalliseksi rakastaa itseämme, ellei joku ulkopuolellamme rakasta meitä ensin ja ellemme ole ansainneet rakkautta muilta.

Kaiken tämän moittimisen ja arvostelemisen takana on mielemme ylituomari, joka yrittää tehdä meistä hyviä ja ympärillä oleville ihmisille kelpaavia, jotta meitä ei hylättäisi. Mielen ylituomarin aikomus ja tarkoitus on hyvä, mutta sen toimintatavat saavat meidät kokemaan huonommuutta, syyllisyyttä tai jopa ahdistumaan.

Hyvä uutinen on, sinä et ole mielesi ylituomari. Sinä et ole kriittinen ääni päässäsi. Nuo mollaavat ajatukset ovat vain hylkäämisen pelossa kärvistelevän ja stressaantuneen mielen pelokkaita reaktioita, jotka meidän on syytä kohdata lempeästi ja rakkaudella.

Sillä pohjimmiltamme me olemme aina rakkautta. Todellinen minuutemme on rakkautta. Tunnemme tuon rakkauden välittömästi, kun annamme sille luvan säteillä. Ja silloin itsensä rakastaminen on täysin luontaista.

Tutustu kirjaani Avaudu rakastamaan itseäsi, josta saat vinkkejä, miten purkaa esteitä itsensä rakastamisen tieltä.


Tutustu koulutus- tai valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ