Minua hävettää moni uupuneena tekemäni asia. Olen tallentanut monta tilannetta vuosien varrella muistojeni kansioihin, enkä noita kansioita mielelläni availisi. Kirvelee liikaa ja hävettää.
Olisi helppoa syyttää niistä tilanteista vain toisia. Työmäärää, työelämän yleistä toksisuutta tai vaikka perheenjäseniä. Elämä oli mielestäni epäreilua, ja tuntui siltä, että minusta revittiin kaikki irti. Konfliktit, ylilyönnit tai ikävältä tuntuneet tilanteet olivat varmasti sen toisen syytä.
Eivät ne kaikki olleet.
Uupumus on usein kilttien, tunnollisten ja helposti syyllistyvien ihmisten taipumus. Kyllä, sellainen olen itsekin, mutta uupumus teki minusta myös ärtyisän, kireän ja sytytysherkän. Olen uupuneimmillani äyskinyt tarpeettomasti tutuille ja tuntemattomille, raivostunut pysäkoinninvalvojalle ja asiakaspalvelijalle, sekä suuttunut ylimitoitetusti eräässä palaverissa ja itkun seasta huutanut, ettei tämä voi mennä näin. Olen närkästynyt sekä työpaikalla että erityisesti kotona sellaisista asioista, jotka eivät hyvinvoivaa minua hetkauta lainkaan.
Uupuneen jaksaminen on aina äärirajoilla, ja siksi pinna paukkuu tuon tuosta pikkuasioistakin. Yllättävät reaktiot saavat toiset hämmästymään ja jopa säikähtämään.
Ihan syystä.
Haastattelin kirjaani Aina ei tarvitse jaksaa useita uupuneita. Moni heistä kertoi olevansa kiltti ja tunnollinen, eivätkä he edes uupuneimmillaan uskaltaneet kieltäytyä mistään tai näyttää väsymystään ulospäin. Moni tällainen kiltti ihminen nielee väsymyksensä ja itkee vasta kotona.
Kaikki eivät kuitenkaan ole sellaisia. Joku uupunut on temperamenttisempi, eikä osaa kanavoida voimaansa terveillä tavoilla. Moni uupunut on myös monella tapaa herkkä, ja osittain siksi saattaa olla äärimmilleen vietynä arvaamaton. Ainakaan itse en jaksanut olla aina kiva, joustava ja mukava. Itseasiassa koen, että olin väsyneimmilläni melkoisen ikävä irvikuva itsestäni.
Väsyneenä mietin usein, miksi muut vievät minut väkisin äärirajoille. Miksi töissä vaaditaan koko ajan enemmän? Miksi kaikki ovat minua vastaan, eikä kukaan ymmärrä?
Ei kukaan ymmärtänyt, koska sota oli minun sisälläni. Tein väsyneenä monia vääriä ratkaisuja, havaintoja, ja sain tarpeettomia tunteenpurkauksia, jotka saivat minut näyttämään arvaamattomalta – jota olinkin. Väsyneenä olin kuin rääkätty eläin häkissäni, josta käsin käyttäydyin ikävillä ja itselleni epätyypillisillä tavoilla.
Uupumisesta puhutaan usein niin, että uupunut ei saisi etsiä syytä itsestään. Sanotaan, että toksinen työkulttuuri on yleensä uupumisen syynä. Näin varmasti onkin. Omalla kohdallani kuitenkin uskon, että valitettavasti eniten syytä oli kuitenkin minussa itsessäni.
Minun väsymykseni oli yhdistelmä työelämää, vaikeita elämäntilanteita, omaa tunnollista, vaativaa ja silti liian helposti innostuvaa persoonaa sekä suorittamiseen liittyviä lukuisia vaateita, joiden virheellisesti kuvittelin koskevan minua. Väsymys oli monimutkainen vyyhti, josta ei voi nostaa tikunnokkaan jotain yksittäistä syyllistä.
Vaikka toimintani uupuneena vähän hävettää, puhallan silti hellästi kirvelevien muistojen ylle. Väsymys ja liian pitkään jatkunut stressi saivat minut sellaiseksi. Vaikka käyttäydyin joskus ikävästi, käyttäydyin kuten ihminen: Pitkään jatkuneen stressin vaikutuksesta aivokemiamme muuttuu ja mahdollisuudet säädellä päätöksentekoa, keskittymistä ja käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa heikentyvät.
Nykyään ymmärrän myös, että jalka on asetettava jarrulle jo paljon ennen kuin vauhti jo huimaa. Jaksamiseni ja hyvinvointini ohjaksissa olen minä, ei työpaikka, kuormittavat elämäntilanteet tai kukaan muu. Jos haluan pitää itsestäni huolta, minun tulee ymmärtää, että yhden elämänalueen kiristäessä, on höllättävä jostain toisesta – ja muistettava, että joskus jostain on osattava myös kokonaan luopua.
Lempeitä ajatuksia väsymykseen johtavista moninaisista syistä sekä herättäviä faktoja stressin vaikutuksista kehoon ja mieleen löydät kirjastani Aina ei tarvitse jaksaa.
