Ennen varsinaista loppuunpalamista ja sitä seurannutta pysähdystä koin mitä moninaisempia keho-mielioireita, joita en alkuun millään osannut yhdistää varsinaiseen uupumiseen. Pitkään uskottelin kaiken olevan normaalia ruuhkavuosistressiä ja tasapainottelua työn, opiskelun ja perhe-elämän keskellä. Sinnittelin ja pinnistelin voimavarojen äärilaidalla kuukausia, kunnes kamelin selkä lopulta katkesi marraskuisena aamuna 2014. Tuona aamuna en yksinkertaisesti kyennyt lähtemään töihin, vaan kesken aamupalan aloin lohduttomasti itkeä. Tiesin, ettei minulla ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin pysähtyä ja hakea sairauslomaa. Myönsin vihdoin itselleni olevani TODELLA UUPUNUT. Niin uupunut, etten meinannut jaksaa edes kättäni nostaa.
Tein tähän listan merkeistä, jotka vihjasivat lähestyvästä sisäisestä tiiliseinästä jo kauan ennen voimien täydellistä loppumista. Jälkiviisaana voin todeta merkkien olleen ilmassa pitkään, mutta oman jaksamisen todellista tilaa ei ole aina helppoa myöntää, edes itselleen. Peiliin katsominen on silti välttämätöntä, jotta toipuminen ja muutos voivat alkaa.
1.Ilo katosi. En kokenut enää iloa sen koommin omasta elämästä ja omista onnistumisista, mutta en myöskään kyennyt yhtyä ystävieni iloon. Samaan aikaan en silti kokenut olevani myöskään varsinaisesti masentunut. Olin vain aivan turta ja kuiviin imetty. Kirjoitin päiväkirjaani 2014 marraskuussa näin:
“Olen huolestunut, kun en kykene yhtymään ystävieni iloon täydestä sydämestä ja riemuitsemaan heidän menestyksestään. Olenko vain paha kateellinen ihminen? Ulkoisesti olen terve kolmekymppinen nainen, mutta sisäisesti tunnen olevani satavuotias väsytetty ihmisraunio. Yritän tsempata ja näyttää ulospäin jaksavalta. Kun ihmiset kysyvät mitä kuuluu, minä vastaan asiaankuuluvasti voivani hyvin. En kehtaa tunnustaa edes itselleni väsymyksen todellista määrää, sillä silloin pelkään häviäväni taistelun. Joutuisin myöntämään ”tappioni”. Totuutta ei voi paeta ikuisuuksiin, sillä joskus sen on tultava ilmi. Olen ymmärtämässä totuuden vihdoin: olen totaalisen levon tarpeessa.”
2. Suorittaminen ja jatkuva pyrkimys eteenpäin ilman taitoa pysähtyä tai arvostaa itseään. Suoritin velvollisuuksiani ja kuvittelin, että minun oli riitettävä kaikkeen. Ylisuoritin orjuuttaen itseäni. Juoksin kuin maaninen hamsteri juoksupyörässä osaamatta pysäyttää sitä. Pelkäsin myös kritiikkiä, joten sitä välttääkseni pyrin tekemään kaiken täydellisesti. Sanompa vaan, että täydellisyyden tavoittelu on nopein oikotie sisäiseen helvettiin. Suorittaja ei koskaan pysähdy aidosti nauttimaan saavutuksistaan ja arvostamaan itseään, vaan kohauttaa olkapäitään ja suuntaa taas seuraavaan tehtävään. Hoitamattomat asiat kolkuttivat takaraivossa jyskyttäen tietoisen mielen ovia taukoamatta. Sisälläni surisi kuin ampiaispesässä hellepäivänä.
3. Fyysinen kehoni pisti hanttiin ja luulin olevani luulosairas. Minulla oli erilaisia selittämättömiä oireita, kipuja ja toistuvia infektioita. Yksi tärkeimmistä syistä erilaisiin oireisiin oli pitkään jatkunut stressi ja kova henkinen kuormitus. Yritin kyllä pysähtyä siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta mielen pettäessä oloni oli jo sietämätön ja taistelin päivittäin ahdistusta ja paniikkihäiriötä vastaan. Häpesin itseäni ja sitä pistettä, johon olin ajautunut. Pelkäsin, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla.
4. Kyvyttömyys rentoutua. Suorittaminen jatkui myös lomalla. Kehoni ja mieleni olivat jatkuvasti ylikierroksilla, eikä rentoutumisesta tullut sen seurauksena mitään. Jo fyysinen paikallaanolo toi nopeasti epämukavan olon sekä pakonomaisen tarpeen touhuta jotakin, oikeastaan ihan mitä hyvänsä! Olin ylivirittynyt ja kireä ahdistusmöykky.
5. Univaikeudet ja pahat unet. Kärsin useita kuukausia erilaisista univaikeuksista: nukahtaminen oli vaikeaa tekemättömien töiden vaivatessa päivätietoisuuttani. Heräilin keskellä yötä ilman syytä useita kertoja, näin paljon painajaisia tai muuten ahdistavia unia. Päivisin olin aina vain väsynyt ja sen seurauksena join paljon kahvia sekä söin päivittäin makeaa. Lihoin kaiken seurauksena useita kiloja.
6. Tunteiden säätely muuttui vaikeaksi. Sain raivokohtauksia tai tunsin lamaannuttavaa voimattomuutta pienten ja isompienkin vastoinkäymisten edessä. Sisälläni tikitti aikapommi. Kaiken kukkuraksi huonommuuden tunne alkoi nakertaa itsetuntoa.
7. Ajatus ja muisti pätki. Kognitiiviset hälytysmerkit olivat päivittäisiä. Muistini alkoi pettää: unohtelin paljon sovittuja asioita. Jouduin pinnistelemään helppojakin tehtäviä tehdessäni. Keskittymiskyky oli todella huono ja huomio karkaili milloin mihinkin. Kasetti ei pysynyt enää kasassa.
8. Voimakas halu vetäytyä omiin oloihin. Sitä mukaa kun voimat hupenivat, heräsi myös tarve olla yksin ja omissa oloissa. Tunsin, ettei minulla ollut kenellekään enää mitään annettavaa ja sen seurauksena kaipasin pois arkiympyröistä. Ajatus viikon erakkolomasta erämaassa tuntui suorastaan pelastusrenkaalta. Olin kuin kuiviin imetty ja etsin mielessäni pakopaikkaa kaikilta vaatimuksilta. Arjen normaalit toiminnot tuntuivat raskailta ja koko elämä alkoi tuntua isolta taakalta. Samalla kadotin hiljalleen merkityksen ja mielekkyyden tunteen.
Kaiken tämän seurauksena tunsin syvää riittämättömyyttä ja häpeää. Päästin asiat todella pitkälle ja hyvinvointini retuperälle, ennen kuin OIKEASTI uskalsin myöntää olevani täysin loppuun palanut! Teki valtavan kipeää myöntää itselleen rehellisesti oma todellinen tilansa. Olin sisäisesti selkä seinää vasten, eikä minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin antautua totuuden edessä.
Sen jälkeen, kun vihdoin uskalsin katsoa totuutta silmiin ja alkaa opettelemaan pysähtymistä, kirjoitin päiväkirjaani näin:
“Päätän hyväksyä tilanteeni. Muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan enää ole! Vastaan pyristely vain pahentaisi tilannetta entisestään. Juuri nyt en pysty edes miettimään koulutehtäviä, sillä tunnen suorastaan fyysistä kuvotusta. Juuri nyt kukaan ei vaadi minulta mitään ja mikä tärkeintä: en vaadi itseltäni MITÄÄN! Minun ei tarvitse miellyttää ketään, edes itseäni. Minun ei tarvitse olla ulospäin kiltti tyttö ja samalla muurin takana orjuuttaa itseäni julmasti. Minä saan olla vain MINÄ.
En juokse enää itseäni karkuun yrittäen löytää vinkkejä itsestäni jostakin ulkopuoleltani. En yritä väkisin kuulua johonkin joukkoon vain tunteakseni taas kadonneen yhteenkuuluvuuden tunteen. En etsi enää vapautta riippuvuuksistani. Annan fyysiselle keholleni rauhan. Annan hermostolleni tilaisuuden rauhoittua ja oppia pois ylivirittyneestä tilasta sekä puhdistua stressistä. Hiljennän mieleni. Teen vain niitä asioita, joista nautin, vailla suorituksen häivähdystä. Tai yhtä hyvin voin olla tekemättä mitään.
Annan itselleni luvan tuntea taas mielihyvää, mutta en etsi sitä väkisin. Olen kiitollinen kaikesta, myös tästä burn outista ja kaikesta siitä mitä se minulle opettaa: lempeyttä ja armollisuutta itseäni kohtaan! En jaksa enää syyllistää tai tuomaroida itseäni.”
Kantapää on kova, mutta tehokas opettaja. Olen sen kautta todella oppinut, kuinka tuhoisaa pitkään jatkunut stressi on ihmiselle ja miten salakavalasti se nakertaa sisältäpäin tehden ihmisen lopulta sisältä täysin ontoksi. Totuuden myöntäminen ja hyväksyminen olivat ensimmäisiä askelia ylös uupumuksen mutakuopasta. Seuraavaksi oli aika alkaa opetella armollisuutta ja itsemyötätuntoa.
