Ystäväni soitti ääni väristen. Oli selvinnyt, että hänen toistakin lasta oli kiusattu koulussa. Vanhempi lapsi oli kärsinyt kiusaamisesta miltei koko alakoulun. Nyt nuorempikin oli samassa tilanteessa.
Vanhemmalle lapselle koulun aikuiset olivat sanoneet aiemmin, että ”toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos”. Nyt nuoremmalle sanottiin nyt koulussa: ”Älä välitä.” Noilla sanoilla koulun aikuiset hoitivat tilanteen.
Äidin äänen värinä alkoi muuttua raivoksi: ”Miksi lapsen, jota kiusataan, pitää ohittaa kaikki tunteensa? Miksi kiusattu jätetään käsittelemään tunteensa yksin? Miksi lapselle sanotaan epäsuorasti, että se, mitä hän tuntee, ei ole tärkeää?”
Miksi-kysymysten lista jatkui pitkään. Ymmärrettävästi.
Keskustelun aikana ymmärsin, että tällaisissa tilanteissa kiusattu jätetään tosiaan yksin selviytymään. Mutta tajusin myös, että niin jätetään kiusaajakin. Jos aikuiset katsovat toisaalle, lapset jätetään selviytymään yksin.
Nykyaikana pitäisi olla itsestäänselvää, että kiusattua ei jätetä tunteidensa kanssa yksin. Kiusaaminen saa usein aikaan pitkäaikaisen trauman, jonka vaikutukset kantavat jopa läpi elämän. Kiusaaminen voi mennä aikuisen silmin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos: aikuinen voi itse kävellä tilanteesta kotiin ja pohtia, mitä tekee iltaruoaksi. Kiusattu lapsi kantaa kokemustaan mukanaan joka hetki – jopa läpi elämänsä: Se menee toisesta korvasta sisään ja sukeltaa syvälle sydämeen. Ja sinne se jää.
Kiusattu voi oireilla vetäytymisenä ja hiljaisuutena, mikä voi aikuisen silmiin olla “hyvää käytöstä”. On oltava herkkä näkemään ja kuulemaan lasta, joka ei ymmärrä, mitä tapahtuu tai miten hiljaiset tunteet voivat laittaa hänet jumiin. On myös huomattava, jos lapsi muuttuu itse aggressiivisemmaksi tai pahantuuliseksi. Jokainen lapsi reagoi omalla tavallaan.
Toisaalta nykyaikana pitäisi olla itsestäänselvää, että myöskään kiusaajaa ei jätetä yksin selviämään. Miksi lapsi kiusaa toista? Mikä on se paha olo, joka purkautuu uhittelevana tai jopa uhkaavana käytöksenä? Mikä on se kokemus ja tunne, joka saa aikaan toimintayllykkeen ja sitä kautta toiminnan, joka vahingoittaa toista?
Meidän ei pidä jättää katsomatta kiusaajan käytöksen taakse. Kukaan ei synny ilkeänä. Jokainen lapsi yrittää selvitä yksin monenlaisten kipeiden kokemusten ja tunteiden kanssa. Me emme voi aikuisina katsoa toisaalle, kun lapsi oireilee. On meidän kaikkien tehtävä katsoa kohti, nähdä pintaa syvemmälle. Sitä ihan jokainen lapsi kaipaa.
Jos aikuinen sanoo, että kiusaamisesta ei kannata välittää, sanooko hän sen samalla itselleen, jotta ei tarvitsisi puuttua vaikeaan tilanteeseen ja tulla haavoittuvaisten, vaikeiden tunteiden äärelle?
Meidän jokaisen aikuisen on pidettävä jokaisen lapsen puolia. Katsotaan kohti, katsotaan tarkkaan, otetaan todesta ne pienimmätkin jutut, jotka ovat nousevat esiin. Ei ole olemassa liian pieniä tilanteita, tunteita tai huolia. Ei ole liian pientä oireilua tai ongelmakäyttäytymistä.
Onko meillä aikuisilla aikaa, kiinnostusta ja uskallusta kohdata vaikeitakin asioita lasten elämässä ja sen myötä omassa tunnemaailmassamme? Vaikeiden asioiden äärellä nimittäin myös aikuinen joutuu kohtaamaan vaikeita tunteita itsessään.
Vaikeudet, kiperyydet ja kipeydet eivät varmasti tule loppumaan, mutta voimme aikuisina vaikuttaa siihen, että lapsi voi kohdata ne tukeutuen ja luottavaisena. Kun lapsi saa kokemuksen, että hänet nähdään kokonaisena – käytöksen takaakin – hän saa kokemuksen, että hänestä välitetään. Elämä välittää hänestä. Hänellä on paikka tässä maailmassa – kaikkine tunteineen.
Tehdäänhän, oi tehdäänhän, se jokaiselle lapselle mahdolliseksi?
Välineitä tunteiden käsittelyyn:
Tunnetaitokortit lapsille (sopii myös nuorille) kaikenlaisten tunteiden käsittelyyn:
Angstin purku -kortit lapsille, nuorille ja aikuisille räjähdysherkkien tunteiden käsittelyyn:
