“Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa”, lauletaan Unto Monosen vuonna 1949 kirjoittamassa tangossa. Moinen on omiaan kuvaamaan meille suomalaisille niin perin tuttua mentaliteettia, jonka turvin unelmoimme aidan toisella puolella olevasta vihreämmästä ruohosta.
Filosofi Ilkka Niiniluoto pohtii teoksessaan Hyvän elämän filosofiaa, onko suomalaisille tyypillistä etsiä onnea muusta kuin vallitsevasta hetkestä. Niiniluodon mukaan olemme kansakunta, joka ei ole oppinut postmodernia asennetta, jossa nopea ilo haetaan nykyhetkestä.
Sen sijaan haikailemme satumaahan, joka on jossain muualla – menneessä tai tulevassa.
Toivo on tärkeä ominaisuus ja toiveikkuus kyky, joka osaltaan ylläpitää elämän jatkuvuutta.
Nykyhetkestä tulevaan suuntautuva “sitten joskus” on puolestaan ajattelutapa, joka voi olla jopa turmiollinen. Kuinka moni työn alle jyräämä onkaan todennut peilikuvalleen, kuinka täytyy jaksaa vielä vähän. Vielä viikko tai kaksi, sitten helpottaa.
Harvemmin helpottaa.
Sitten on unelmia. Niitä, jotka toteutuvat “sitten joskus”.
Valitettavan usein, ei koskaan.
Mikäli kerta toisensa perään viivyttelee ensimmäisiä askeleita, on vaarana jäädä telineisiin. Rohkeuden puute on yksi yleisimmistä asioista, joita ikääntyneenä kadutaan.
Elämän ehtoopuolella “sitten joskus” saattaa olla jo ivallista huumoria.
Toisaalta meille tuputetaan alati myös sitä, että elämässä tulisi saavuttaa jotain, päästä jonnekin. Ikään kuin tämä hetki ja paikka eivät olisi tarpeeksi.
Anthony de Mello kehottaa klassikkoteoksessaan Havahtuminen ihmisiä välttämään diktaattorimaista käytöstä itseään kohtaan.
“Älkää enää yrittäkö ajaa itseänne johonkin. Silloin ymmärrätte jonakin päivänä, että pelkän tietoisuuden kautta olette jo saavuttaneet sen, minkä perässä olette yrittäneet juosta”, hän julistaa.
Unelmat ovat tärkeitä. Toisinaan, vallitsevien olosuhteiden alla, niille voi pukea omissa mielikuvissaan siivet.
Mutta samalla sisäistää, että se satumaa jota kohti niin usein kurotamme, voi olla maaperä, jossa juuri sinä kyseisenä hetkenä seisomme.
Jos vain itse siten valitsemme.
Viisi vinkkiä “sitten kun” -ajattelun murtamiseen:
1. Kehitä tietoisuustaitojasi: Opi tunnistamaan oman egosi pyrkimykset sitoa sinut osaksi identiteettiäsi. Olet paljon enemmän. Stressaamisen keskellä opettele katsomaan itseäsi ikään kuin ulkopuolisena tarkkailemalla.
2. Älä usko kaikkia tunteitasi: Tunteet tulevat ja menevät. On oma valintasi, mihin niistä reagoit. Epämiellyttävien tunteiden sietäminen on yksi ihmiselämän tärkeimmistä opeteltavista taidoista – ehkä jopa tärkein. Jos joku tuntuu joltain, se ei välttämättä tarkoita, että asia olisi niin.
3. Sisäistä elämän rajallisuus: Aika on resurssi, jonka loppuminen on meidän jokaisen kohdalla varmaa. Sinulla ei ole niin paljon aikaa, kuin luulet. Kuolema on vääjäämätön luonnollisuus, joka ei kysy aikaa tai paikkaa. Mutta sinä olet elossa tässä ja nyt. Älä siis anna hetkien valua ohi.
4. Ota askeleita, jatkuvasti: Vuoren valloittamisen sijaan ota pieniä askelia päivittäin, vaikka mitättömältä tuntuvia sellaisia. Näin kasvatat korkoa korolle. Et ole viikossa valmis, mutta vuodessa edistynyt jo melkoisesti. Ja sattuman osuessa kohdallesi, olet valmistautunut.
5. Opi tuntemaan kiitollisuus kehossasi: Elämässäsi on paljon hyvää, jonka voit tuntea tässä ja nyt – kirjaimellisesti. Onnellisuutta boostaamalla varustat itsellesi väkevän placebo-lekan, jolla louhit itsellesi lisää energiaa ja valoa. Nopein tie tähän on omaan hengitykseen keskittyminen sekä hyvien mielikuvien vaaliminen.
Harri-Pekka Pietikäisen uutuuskirja Tunne pelkosi, vapaudu elämään tarjoaa vertaistukea sisimpien pelkojen tunnistamiseen ja siihen, miten peloista ja niiden aiheuttamasta häpeästä voi selviytyä. Katso kirja täältä.
