Hukutko helposti myötätunnon syövereihin? – Niin tärkeää kuin välittäminen onkin, on happinaamari laitettava ensin itselle

Elämän merkityksellisyys kietoutuu yhteyden tunteeseen. Kokemukseen siitä, että olen osa jotakin itseäni suurempaa; että minä välitän ja minusta välitetään, en ole täällä selviytymässä yksin.

Vaikka ympäröivä maailma asettaa meitä eriarvoisiin asemiin, sydän ei tee eroa sen suhteen, kuka on välittämisen arvoinen. Jokaisella meistä on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Tämä aika, jossa elämme, haastaa kuitenkin perustavalla tavalla ymmärrystämme ihmisyydestä.

Uutisten kautta todistamme jatkuvasti tapahtumia, jotka ylittävät mielen ymmärryskyvyn. Sotien, ilmastonmuutoksen, globaalin eriarvoisuuden ja lisääntyvän pahoinvoinnin edessä olo voi tuntua avuttomalta ja toivottamalta. Puhumattakaan siitä, että monella meistä on myös omat taakkansa ja arjen haasteet kannettavanaan.

Tunne siitä, että ympärillä kaikki on yhtä sekasortoa, saa meidät helposti käpertymään sisäänpäin, etsimään turvallisuutta kaventamalla näkökenttää. Turvallisuuden tunteen kaipaaminen on varsin inhimillistä. Kokemus siitä, että edes jotain pikkuriikkisen pientä pystyy hallitsemaan – olkoonkin se sitten oma hengitys tai uutisten lukemisen rajoittaminen – auttaa meitä jälleen löytämään vakautta sisältämme. 

Siinä missä pelkoa ja ahdistusta voi kuvata sisäisesti sumussa haromisena, turvallisuuden tunne auttaa meitä jälleen painamaan jalkapohjat tukevasti maata vasten. Tuon maatuntuman löytäminen on perustavanlaatuisen tärkeää. Se on usein myös ehto sille, että voi ottaa askeleen eteenpäin ja kurottaa kohti toista. Toimia omista voimavaroistaan käsin läheisten, muiden ihmisten, eläinten ja maapallon hyväksi, millä tahansa parhaaksi katsomallaan ja osaamallaan tavalla, kuinka pienellä tai isolla tahansa. Myös tätä auttamisen aaltoa olemme viime vuosina päässeet todistamaan useampaan kertaan.

Kriisin seuratessa toisiaan maailma voi kuitenkin tuntua ylivoimaiselta ja ajatus omaan turvalliseen kuplaan poteroitumisesta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Tällöin se, mikä oli alun perin tarkoitettu omaksi voimavaraksi   saattaakin huomaamatta vaihtua paoksi ympäröivästä todellisuudesta. Myös yksilö- ja kulutuskeskeinen kulttuurimme kannustaa keskittymään itseensä. Tämän tarinan mukaan onni seuraa menestyksestä tai itsensä kehittämisestä, ei esimerkiksi yhteiseen hyvään keskittymisestä tai siitä, että voisi ammentaa jotain arvokasta ympärilleen.

Älä ymmärrä väärin, joskus etäisyyttäkin tarvitaan eikä aina ole henkistä tai emotionaalista kapasiteettia ottaa vastaan kaikkea sitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Kun omassa arjessakin on liikaa huolehdittavaa, on pakko vetää happinaamari ensin omalle naamalle ja odottaa, kunnes pystyy jälleen hengittämään vapaasti.

Oman myötätuntouupumuskokemuksen myötä olen myös alkanut ajatella, että he, jotka osaavat taitavimmin pitää rajoistaan huolta, pystyvät myös ammentamaan pitkällä aikavälillä eniten hyvää ympärilleen. Myötätunnon virtaan ei ole tarkoitus hukkua. Riittävän vahvat rajat auttavat säilyttämään sydämen herkkyyden.

Sen sijaan, jos etäännyttää itsensä liian kauaksi yhteydestä toisiin ihmisiin, myös vesi myötätunnon virrassa ennen pitkää seisahtuu eikä saa meitä ryhtymään arvojemme mukaiseen toimintaan. Sen mukana heikkenee myös jotain ihmisyydelle varsin keskeistä. Yhteys, joka saa elämän tuntumaan aidosti merkitykselliseltä.