Tämä teksti on itsenäinen jatko-osa Hidasta elämää -sivustolla aiemmin julkaistuun tekstiin Epäonnistuneen isän tunnustukset, jonka voit lukea täältä.
Minusta piti tulla isä, joka sulautuu siihen ikiaikaiseen jatkumoon, jossa mies vaeltaa metsässä ja saalistaa perheelleen syötävää. Tuo tuoreen paistin vaimolle ateriaksi valmistamista varten, jonka jälkeen istahtaa kodin edustalle raapimaan karvaisia kiveksiään ja suojelemaan perhettään mahdollisilta vaaroilta. Isä, joka pitää kaiken koossa vakaalla ja vankalla maskuliinisella olemuksellaan.
Elämä näytti toisin.
“Haluatko mukaasi pussillisen kantarelleja sekä omasta maasta poimittuja pottuja ja sipuleita”, kysyi toisen lapseni äiti. “Niin ja mustikoita olisi myös litran verran, itse poimittuja nekin”.
Isän rooliksi jäi metsästää lähiön Alepasta tilliä ja laktoositonta kermaa. S-etukortti vinkui kivisen keihään tavoin.
Minulla on kaksi lasta, molemmilla eri äidit. Kulmakarvat ovat nousseet yhdellä jos toisella. Niin tai näin, väkevämpää oman itseni kasvattajaa en ole kuuna päivänä kohdannut. Omasta egosta irti päästäminen on viikoittainen harjoitus (joulu- ja kesälomien suunnittelun aikaan päivittäinen).
Marssijärjestys on selkeä. Tärkeintä on se, että lapset pysyvät hengissä. Toiseksi tärkeintä se, että vanhemmilla pysyy pää kasassa. Sen jälkeen tulee monta tyhjää askelmaa, joiden jälkeen koittaa loput tärkeydet (jotka eivät loppupeleissä ole kovin tärkeitä).
Paras isä on itsestään huolehtiva isä
“Mä en haluu, että me mennään kotiin, koska siellä sä vaan makaat sängyllä ja katot puhelinta”, totesi toinen lapsistani taannoin. Auts! Vuoden isän pysti lipeäsi jälleen näpeistä. Niin käy lähes joka päivä. Liukas pytty.
Kun olen kuormittunut, en jaksa olla täydellisen läsnä sen enempää itselleni kuin omille lapsilleni. Aina asiaan ei voi vaikuttaa, useimmiten voi. Vaikka uhrautuminen kaikuu sankaruutena vanhempien keskinäisessä puheessa, on kaikkivoipaisin isä hän, joka pitää huolen ennen kaikkea itse itsestään. Ei lentokoneessa turhaan kehoteta pukemaan happinaamari ensin itselle.
Ydinperheen ideaali leijuu yhteiskunnan yllä yhä sen verran sakeana, että yhteisvanhemmuuden ylistäminen nostattaa helposti punan poskille.
Vaan mitä sitä kieltämään, selkeät ja säännönmukaiset tauot lapsiarjesta mahdollistavat sen, että omat voimavarat pysyvät pääsääntöisesti vähintään siedettävinä. Jos mukuloiden välinen kinastelu hiertää kohtuuttomasti, voin suunnata katseeni tulevaisuudessa siintävään kiintopisteeseen, jolloin pääsen latautumaan hiljaisuuteen. Tarvitsen sitä. Ja kun otan itse vastuun tarpeistani, kykenen paremmin olemaan isä, joka on läsnä eikä vain paikalla.
Toki avainasemassa on vanhempien keskinäinen kunnioitus ja luottamus sitä kohtaan, että matkaa tehdään, jos ei samassa veneessä, niin ainakin samassa venesaattueessa. Moisen päälle valetaan pohja, jonka päälle rakentuu kestäviä asutuksia. Niissä sekä lasten että aikuisten on hyvä elää, vaikka sitten vuoroviikkosysteemillä tai joka toinen viikonloppu tai jotain siltä väliltä.
Vanhemmuus on maailman vaikein suoritus
Hampaiden pesu, tukan harjaaminen, vitamiinit, äidille menevät vaatteet, isälle jäävät vaatteet, muutokset kalenterissa, kotiläksyt, kaverisynttärit, Wilma, Daisy… Vähemmästäkin alkaa pilli viheltämään.
Rutiinit ovat tärkeitä, mutta joskus niihin takertuu kuin rapu verkkoon. Uskoakseni yksi yleisimmistä vanhempien välisistä kinastelun aiheista liittyy juuri rutiineihin. Yksi parhaista lukemistani parisuhdeneuvoista kehottaa olemaan kommentoimatta puolison imurointia. On takuuvarmaa, että jälkeenpäin jostain löytyy pölyhiukkanen, jonka jälkeen kaikkien päivä on pilalla.
Sama pätee nallevitamiinien muistamisen suhteen.
Kävimme toisen lapseni äidin kanssa vuosia sitten kiivaan keskustelun neuvolassa liittyen toisistamme poikkeaviin kasvatusmenetelmiin. Kränää aikansa seurannut hoitaja totesi, että voimme olla turvallisin mielin, sillä moisilla valinnoilla emme onnistu lastamme pilaamaan. Puritaanista ruokavaliota tai nukkumaanmenoaikaa oleellisempaa on noudattaa säntillisyyttä siinä, että voi olla läsnä turvallisena ja rakastavana vanhempana.
Luoda ennemmin tilaa, kuin että yrittää täyttää sen.
Epäonnistunut maskuliininen isä
Maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat termejä, joita viljellään tiheään etenkin hyvinvointipiireissä. Aikuiset miehet hakkaavat paidattomina rintalihaksiaan ja kurottavat aikaan, jolloin mies ampui jousella metsäkauriin perheensä syötäväksi.
Samaan aikaan epäonnistunut isä herää yön pikkutunneilla siihen, kun toinen lapsista toteaa, että “iskä mulla on paha olo”. Profetaalista ennustusta seuraa oksennussuihku, joka kuorruttaa koko sängyn. Seuraava tunti menee siivotessa ja arvioidessa, voiko lakanat jättää pesuhuoneeseen odottamaan aamua ilman pelkoa siitä, että koko asunto haisee herätessä yrjölle ja pirjolle. Kaiken keskellä tärkeintä on rauhoitella lasta ja varmistaa, että hän saa unta. Varhain aamulla pirisevä herätyskello ei ole järin kiinnostunut yön tapahtumista.
Näissä hetkissä mielen sopukoissa pyörii asioita, joista yksikään ei puolla sitä, että tuntisin oloni maskuliiniseksi isäksi, joka saa ja rakentaa pesää.
Epäonnistuneen isän parhaat ystävät ovatkin heitä, jotka jakavat saman kokemuksen ja siihen liittyvän riittämättömyyden tunteen. Sen, että oma isyys kuulostaa useimmiten ennemmin vaimealta pierulta kuin uhmakkaalta sotahuudolta.
Kun nostaa reilusti käden ylös ja tunnistaa osaamattomuutensa ja vajavaisuutensa, on mahdollista muodostaa turvallinen tila ihmisenä olemiselle. Se tila ei koostu ennalta määrätyistä rooleista tai odotuksista, vaan irti päästämisestä ja keskinäisen yhteyden tunnustamisesta.
Omien lasteni perhe ei mahdu neljän seinän sisään, vaan ennemmin leirinuotiolle. Sen lämpöön mahtuu exiä, nyxiä ja nyxän exiä. Kaikilla, enemmän tai vähemmän, lämmin tunne siitä, ettei juuri mikään mennyt kuten ennakkoon piti, mutta meni silti aika hyvin.
