Liian usein törmään keskusteluissa huolettomaan tokaisuun ”Mutta jos olisin täysin rehellinen, sanoisin…”. Miksi toimimme näin? Ketä kuvittelemme säästävämme ja miltä? Mitä luomme tällä toiminnalla ympärillemme?
Elämässä voi olla hetkiä, jolloin on varmasti helpompaa olla sanomatta juuri sitä mitä ajattelee. Voi olla itse vaikka niin kuormittuneessa tilassa, että ei yksinkertaisesti koe, että olisi voimia aloittaa rehellisyydestä mahdollisesti kumpuavaa vuoropuhelujatkoa. Mitä enemmän olen elämässäni kaivanut voiman rippeet noissakin epävarmoissa hetkissä olla rehellinen, sitä helpompaa siitä on tullut. Matkaan on sisältynyt kuitenkin monia vaiheita. Aika usein kyse on enemmän suhteestani muihin, kuin oikeastaan itsestäni.
Mitä jos sillä, että kiertelemme ja väistelemme totuutta, aiheutamme enemmän solmuja ja epämääräisyyttä? Mitä jos sittenkin, kaikesta pelosta huolimatta tai, ehkä juuri siksi, meidän tulisikin vapauttaa pelot sanomalla rakentavasti ja rehellisesti mitä ajattelemme ja tunnemme? Mitä jos eheyttäisikin myös ihmiset meidän ympärillämme, eikä rikkoisikaan heitä?
Rehellisyys on aseista riisuvaa, syvää turvallisuutta itselle ja muille
Annan esimerkin omasta elämästäni. Kun erosin, lapset olivat 8- ja 11- vuotiaita. Meillä oli aina ollut erittäin läheinen ja mutkaton suhde. Olin koittanut olla heille reipas ja pärjäävä. Pitänyt itseni kasassa, vaikka olinkin jo pitkään tuntenut olevani yksin, rakkaudeton ja uupunut. Lopulta kun en jaksanut enää pinnistellä, hain eroa ja se sattui meihin kaikkiin rajusti, muttei lamauttavasti. Omassa maailmassani parisuhteen osalta oikeastaan mikään ei erossa päättynyt, se oli ennemminkin minulle Sannan reippausnäytelmän loppu. Erityisesti lapsille ja itselleni.
Aloin puhua eron jälkeen lapsille rehellisemmin kuin koskaan, miten näin maailman, mitä tunsin ja mitä ajattelin. Sanoitin heille ääneen omaa matkaani, joka alkoi eron jälkeen. Ei ollut enää mitään kannateltavaa, pystyin keskittymään vain olemaan, elämään ja olemaan läsnä itselleni ja sitä kautta myös muille. Erityisesti lapsilleni. Joka päivä koin tulevani syvemmin ja syvemmin hyväksytyksi, kuulluksi ja nähdyksi. Myös lapset alkoivat sanoittaa asioita minulle ja yhteytemme syveni entisestään. Vaikka ero oli monella tavalla suuri helpotus, liittyi siihen myös paljon sellaista näkyväksi tulemista omista tarpeista, että saatoin itkeä rajustikin ja olla usvaisessa tilassa. Kaikki nuo hetket elin läpi tyttöjeni silmien edessä. Mitä avoimemmin tunsin, olin ja elin juuri sellaisena, kun olin, sitä enemmän lapset rentoutuivat ja rauhottuivat.
Sä olet maailman turvallisin ihminen mulle
Erään sikiöasennossa olohuoneen lattialla itkemisen ja ”En tiedä selviänkö tästä” vaikerruksen aikana nuorempi lapseni sanoi ”Tule äiti tänne mun viereen, niin rauhoitut, mutta itke vaan. Sä olet maailman turvallisin ihminen mulle, ehkä mä voin olla sitä nyt sulle.” Arvaatte varmasti, ettei itku ainakaan loppunut. Se alkoi kuitenkin tulla eri kohdasta minua kuin aikaisemmin. Tuo hetki on yksi elämäni syvimmistä nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksista. Rehellisenä, sellaisena mikä olen.
Vastaavia kokemuksia on lukuisia myös työelämästä. Kun olen johtajana sanonut, etten tiedä tai, että minua pelottaa, ettemme selviä. Kysynyt kuka voisi auttaa, tai kysynyt, näkeekö joku muu selkeämmin tulevaan, kuin itse. Tai sanonut, etten jaksa, etten tiedä olenko enää oikea ihminen kyseiseen työhön. Joka kerta tilanteista on selvitty, ja mikä parasta, enemmän yhdessä. Joka kerta tilanteisiin on myös muiden osalta palattu, ja olen saanut kuulla, miten valtavasti turvaa ja inhimillisyyttä he ovat kokeneet, kun olen sanonut nuo itseä pelottavat rehelliset ajatukset ääneen. Esimerkkejä on runsaasti myös parisuhteesta ja ystävistä.
Parasta on kun jollain on elämässä tiukka paikka ja hän soittaa minulle jakaakseen omia vellovia ajatuksiaan ”Soitin koska tiedän, että sanot rehellisesti, mitä ajattelet tästä kaikesta.” Yhteistä kaikissa tilanteissa on se, että kun on rohkeasti mutta rakentavasti rehellinen ja avoin, samalla tulee kurkottaneeksi toisia kohti. Se luo sellaista turvaa itselle ja muille, jota on vaikea muuten tavoittaa. Se avaa tilan olemiselle ja inhimillisyydelle, sille, että kaikki voivat pikkuhiljaa olla rehellisesti sitä mitä ovat. Voitko tämän parempaa kasvualustaa antaa kenellekään – Itsellesikään.
Vinkki:
Kun seuraavan kerran huomaat väistäväsi totuutta, pysähdy hetkeksi. Hengitä muutaman kerran sisään ja ulos. Koita uskaltaa sanoittaa rehelliset ajatuksesi, vaikka näin: ”Tiedätkö, äsken, kun puhuimme … huomasin, että vastasin sinulle niin, miten ajattelin, että haluaisit minun vastaavan. Jos olen aivan rehellinen, olisin oikeastaan halunnut sanoa, että…. Anteeksi jos tämä tuntuu sinusta hankalalta, mutta ehkä arvostat kuitenkin enemmän sitä, että voit luottaa minuun.” Uskallan luvata, että tämän sanottuasi koet poikkeuksetta toiseen syvemmän yhteyden ja yhteisen turvallisuudentunteen, kuin koskaan aikaisemmin. Sillä, missä ja kenen kanssa harjoittelun aloitat, ei oikeastaan ole merkitystä – Kaikki me kaipaamme turvaa ja yhteyttä toisimme.
Rohkeasti rehellinen -kirjassa lisää pohdintoja sinulle, joka
… haluat, että elämäsi olisi täydempää ja kevyempää.
… haluat luoda syvempää yhteyttä itseesi ja muihin olemalla rehellisempi.
… olet väsynyt elämän roolileikkeihin.
