Istun lukemassa uutta tutkimusta onnellisuudesta. Melko onnellista. Paitsi että kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja suuri kaipaus viiltää sydäntäni. Ikävä iski jälleen yllättäen. Pieni suloinen poikani, jota en saanut pitää.
Eivät ikävä, kaipaus ja suru ole koskaan täysin poissa. Aina välillä ne kuitenkin ovat kuin tasainen aallokko taustalla. Ne keikuttavat vähän, mutta pinnalla pysyminen ei vaadi valtavaa ponnistelua. Sitten ilman ennakkovaroitusta iskee viiltävän kaipauksen hyökyaalto, joka hukuttaa alleen. Sitä vastaan en pysty taistelemaan. On vain antauduttava surun voimalle ja luotettava siihen, että pääsee vielä takaisin pinnalle.
Jotenkin tämä ironia, onnellisuuden tutkiminen ja samanaikainen suru, muistutti taas siitä, mitä onnellisuus todella on tai ei ole. Onnellisuus on luottamusta siihen, että elämä kantaa. Se on tunne siitä, että kaikesta huolimatta elämä voi olla hyvää. Onnellisuus on ilon hetkiä, hyvän ja kauniin näkemistä kaiken keskellä.
Joskus virheellisesti ajattelemme, että onnellisuus on mahdollista vain silloin, kun kaikki on hyvin. Jos kuitenkin siirrämme onnen ja ilon odottamaan jotain taianomaista hetkeä, jolloin elämä olisi pelkkää auringonpaistetta ja lintujen laulua, voimme joutua odottamaan koko elämämme – sellaista ei hetkeä ei ehkä tule koskaan. Kaikki tuska ei pääty. Kaikki ikävä ei haihdu. Joskus kärsimys kulkee rinnallamme, minne tahansa kuljemmekin.
Onnen ja ilon tunteminen ei kuitenkaan tarkoita surun ja kärsimyksen puuttumista. Se on ennemminkin surun, tuskan ja ikävän hyväksymistä ja päätös valita sen rinnalle myös se, mikä on hyvää ja kaunista. Meidän ei tarvitse valita joko iloa tai surua. Onnellisuus on surun ja ilon yhteiseloa, niiden kulkemista rinnakkain. Kummallekin on mahdollisuus. Molemmille on tilaa.
Juuri nyt kaipaus sattuu syvältä. Mutta samalla tunnen suurta iloa ja onnea niin monista asioista elämässäni. Kaiken surun keskellä olen kuitenkin onnellinen.
Ja olen onnellinen, että voin olla onnellinen.
