Yksi rohkeimmista asioista mitä ihminen voi tehdä, on hidastaa tahtia – Kuka olet, kun et tee mitään?

Näemme usein vahvuutena sen, miten paljon pystymme tekemään.
Miten monta lankaa pitämään käsissä samaan aikaan.
Sen, miten nopeasti pystymme toipumaan särkyneestä sydämestä tai repivästä menetyksestä, tai kuinka nuorena pystymme menestymään tai saavuttamaan jotain maailman silmissä merkittävää.

Äläkä ymmärrä väärin, sellaisissa ominaisuuksissa on voimaa, tietenkin.

Mutta mitä jos elämässä ei olekaan kyse pystymisestä?

Olen alkanut ymmärtää, että juurtunut, solutasolla saakka kannatteleva vahvuus ei synny siitä, että yrittää aina vaan enemmän – vaan siitä, että uskaltaa irrottaa tekemisestä tai jatkuvasta pyrkimisestä. Hidastamaan ja olemaan elämän keskellä silloinkin, kun ei tapahdu yhtään mitään.

Pysähtyessä on usein vastassa kaikki se tunne ja ajatus, mitä ei kiireessä ehdi kokea. Ja niiden alla tyhjä tila – kuka olen, kun en tee mitään? Jokainen, joka on joskus vieraillut tekemisen toisella puolen, laskenut harteiltaan hetkeksi sen, että pitäisi ihmisenä olla juuri nyt mitään muuta, tietää, että kokemus voi olla vähintäänkin intensiivinen.

Ja se, se tekee tekee oman elämänsä äärelle hidastajasta rohkean.
Se, että pystyy kannatella itseään kaikissa niissä puolissa, joita hiljaisuudessa on vastassa.

Rohkeutta on luopua jatkuvasta suorittamisesta ja pystymisestä. Kulkea nopeuden sijaan omassa tahdissa, käsi kädessä oman sisäisen maailmansa kanssa, tietäen ettei elämälle ole aikataulua eikä siitä tee parempaa se miten paljon omistaa, vaan se miten rikkaasti pystyy kokemaan.

Hidastaminen ei tarkoita, että haaveilu tai teot omien unelmien ja tärkeiden asioiden eteen olisi lopetettava – olen vain huomannut suuren eron sillä, tekeekö silkasta elämänhimosta vai siitä, että täyttää sisäistä tyhjää, ettei vieläkään riitä.

Tahdon uskoa, ettei meidän tarvitse koluta ojanpohjien tai uupumuksen kautta päästäksemme irti suorittamisesta, vaan voimme hiljalleen sallia kehoa ja mieltä luottamaan, että toisenlainen tapa olla on turvallista. Se on harjoitusta, jossain määrin elämänmittaista – mutta se tekeekin siitä lohdullista.

Ja jokainen pysähdys, tietoisesti hitaampi askel, vastaanotettu ja koettu tunne tai hiljaisuudessa kuultu oivallus on rohkeutta, joka tekee ihmisestä käsittämättömän vahvan.