Eräs vanhempi totesi minulle aikoinaan, että oman lapsen syntymän jälkeen elämässä on läsnä alituisesti uudenlainen pelko. Just joo, ajattelin. Nyttemmin, kahden lapsen isänä sisäistän, mitä hän tarkoitti.
Oman lapsen puolesta voi pelätä niin monin eri tavoin. Kuinka hän selviää? Pärjääkö maailman tuulissa? Sietääkö epäonnea? Kasvaako kunnon kansalaiseksi? Millainen ylipäätään on kunnon kansalainen? Löytääkö paikkansa ja oman äänensä?
Pelko jälkikasvun selviämisestä konkretisoituu vanhemman pyrkimyksenä, joka sinkoaa useampaan eri suuntaan. Pohjimmiltaan se on halua luoda turvallista tilaa. Potkia pienokaisen tieltä aikuisten silmin nähtävillä olevia kompastuskiviä.
Liekö ainuttakaan väistyvää tai hallitsevaa sukupolvea, jonka silmissä tuleva ei olisi rahtusen heitteillä – ja sen vuoksi ohjauksen tarpeessa?
Haasteena on, että objektiivista ja perille johdattavaa keltaista tiilitietä on vaikea hahmottaa, sillä myös vanhempina näkemyksemme ja kokemuksemme maailmasta ovat subjektiivisia.
Mikä toimii yhdelle, ei välttämättä hyödytä toista
Länsimainen kasvatuskulttuuri on perin nuori. Monet käyttämämme metodit ovat olleet käytössä vasta satakunta vuotta, jotkut vielä vähemmän aikaa. Yksittäisenä esimerkkinä ydinperhemalli, käytäntö, jonka olemassaolon ulkopuolelle ulottuu 99,9% ihmisen ajasta maapallolla.
“Ydinperheellä ei ole mitään kunnollisia juuria menneisyydessä”. toteaa New Jerseyssä sijaitsevan Rutgersin yliopiston tutkija John Gillis, joka on tutkinut vuosikymmeniä länsimaalaisten perheiden evoluutiota.
Tämän artikkelin tarkoitus ei kuitenkaan ole kyseenalaistaa ydinperhettä tai mitään muutakaan perhemallia.
Toisinaan tuntuu silti, että lukitsemme itsemme vanhempina toiveisiin ja odotuksiin, jotka kuormittavat ennen kaikkea meitä itseämme, mutta heijastuvat osaltaan myös lapsiimme.
Tulee olla tietynlainen, tulla tietynlaiseksi.
Ilmiö on nähtävissä myös niin sanotun massan ulkopuolella, sillä myös pienemmissä piireissä on omat odotukset ja käytännöt, jotka pohjautuvat perusteltuihin näkemyksiin. 2020-luvun riemukkain juomapeli kulkee siten, että osallistujat valitsevat väitteen, jolle yrittävät googlata sitä puoltavaa tutkimustietoa. Kaikki voittavat!
Erilaisten tutkimusten ja päätelmien siunattuna aikakautena onkin tärkeää sisäistää, että jonkin metodin tai työvälineen toimiminen tutkimusolosuhteissa tai pienen ryhmän kohdalla ei anna takuuta siitä, että siitä olisi hyötyä juuri sinulle tai lapsillesi.
Ihmisenä oleminen on yksilöllistä, myös viikareilla.
“Mitä se vaatisi?”
Tiedetään, että yleisesti ottaen eri metsästäjä-keräilijäheimoissa pidetään yhä itsemääräämisoikeutta suuressa arvossa. Tämä ulottuu myös lapsiin. Heille muodostuu jo varhaisessa vaiheessa kyky päättää itse tekemisistään.
Yalen yliopiston professori Zoe Chance on kehittänyt metodin, jota hän kutsuu taianomaiseksi kysymykseksi. “Mitä se vaatisi” on kysymyksenä aseistariisuva. Se tarjoaa kokemuksen nähdyksi ja kuulluksi tulemisesta. Chance teroittaa, että taianomaisen kysymyksen voi esittää myös omille lapsille.
Hän täsmentää silti, että on vanhemman tehtävä rajata valinnat, jotka kuuluvat lapsille ja ne, jotka jäävät vanhemmille. Se luo selkeyttä, mutta alleviivaa myös asioita, joissa lapsella on itsemääräämisoikeus.
Yhdysvaltalainen antropologi Jean Briggs totesi eläessään, että “mielentyyneyden säilyttäminen koettelemusten keskellä on tärkein merkki siitä, että henkilö on saavuttanut aikuiselta vaadittavan kypsyyden”.
Jotain, mitä emme voi odottaa pieneltä (tai edes vähän isommalta lapselta), mutta vanhempina itseltämme kylläkin.
Se lähtee siitä olettamuksesta, että höllää otetta ja luottaa, että lapsi lentää. Siitäkin huolimatta, että nassukka tykkää prinsessoista, vaikka ne edustavat vanhakantaista ajattelua sukupuolirooleista. Tai pelaa tietokonepelejä, jotka näyttävät omaan silmään lähinnä ajan haaskaukselta.
Tältä osin vanhemmuus ei ole omistamista, vaan luopumista.
