Sitä päivää oli odotettu keltaisen mittanauhan kera jo kuukausia, ellei peräti vuosia. Vihdoin pituus ylsi 140 senttimetriin, joka tarkoitti sitä, että Linnanmäen hurjimpiin laitteisiin irtosi virallinen lupaleima. Kymmenvuotiaan poikani odotuksissa yli muiden nousi uljas vuoristorata Taiga, huvipuiston kruununjalokivi.
Kun mahdollisuus konkretisoitui ja lupa irtosi, kurkisti piilostaan myös jännitys. Mitä pidempään laitteeseen jonottaminen kesti, sitä tiukemmin jännitys jumiutui peloksi, joka lopulta purkautui itkuna.
“Emmä sittenkään uskalla”, kuului epätoivoinen tihrustus lippalakin alta.
Mitään tarvinnut todistaa. Tiesin silti, että kyseessä oli yksi poikani kauan odottamista unelmista, joka nyt kalkkiviivoilla ennen toteutumistaan herätti voimakasta jännitystä. Totesin, ettei ole mitään todellista hätää, mutta saa pelottaa. Annoin poikani tehdä oman ratkaisunsa. Hän empi hetken ja kysyi, voisinko pitää hänestä kiinni laitteen lähtiessä kiitoon.
Kotvasen päästä istahdimme vaunuun. Myönnän, itseänikin jännitti, mutta valitsin luottaa hetkeen. Vain joitain sekunteja ennen kuin Taigan vaunu singahti liikkeelle tartuin poikaani käsivarresta ja nyökkäsin hänelle. Hänen kasvoiltaan paistoi valinta kulkea pelkoa kohti. Sitä ei yleensä tehdä rinta rottingilla vaan hyvin huterin askelin.
Totesin pilke silmäkulmassa “muista hengittää”.
Pelolla ja uteliaisuudella on samat mekanismit
Poikani pelon kohtaaminen ei ole ainoa laatuaan. Molemmat lapseni muokkaavat sisäistä tarinaansa alituiseen. Sitä, mikä on mahdollista ja mihin he pystyvät. Koen yhdeksi tehtäväkseni isänä pitää yllä mahdollisimman turvallista tilaa tällaiseen.
Samalla havahdun kerta toisensa jälkeen siihen, kuinka paljon myös itse kannan mukanani sellaisia itsestäänselvyyksiä, jotka todellisuudessa ovat omia valintojani.
Minä en pysty.
En osaa tai uskalla.
Olen tällainen.
Jotkut pelot ovat juurtuneet syvälle. Ne saavat voimansa traumatisoivista kokemuksista tai oikeuttavat olemassaolonsa ihmisen kehityksestä jääneillä höyryillä. Näin silloinkin kun mitään pelättävää ei ole. Useimmiten ei ole.
Tiesitkö, että samat ihmiskehon ja mielen mekanismit, jotka tuottavat pelkoa, nostattavat myös jännitystä ja uteliaisuutta? Toisin sanoen, mikä tahansa kiehtova ja jännittävä asia tai tilanne on mahdollista kääntää pelottavaksi.
Usein riittää, että salpaa hengityksen ja puristaa kädet nyrkkiin. Jännittää ja lamaantuu.
Mutta yhtä lailla, pitkälti mikä tahansa pelko on mahdollista kääntää uteliaisuudeksi, jopa intohimoksi siten, että vapauttaa hengityksen ja rentoutuu tietoisesti. Tällöin nyrkit eivät puristu visusiti kiinni vaan aukeavat ammolleen.
Jännittynyt keho ja mieli aistii uhan.
Rentoutunut luottaa mahdollisuuteen.
Hahmoterapian kehittäjä, psykoanalyytikko Fritz Perls toteaa tyhjentävästi “fear is excitement without the breath”.
Muuttuva tarina vapauttaa energiaa
Vielä hetkeksi takaisin Linnanmäen koleaan iltapäivään. Vuoristorata Taigan vaunu singahti vauhtiin. Heti alkajaisiksi se pinkaisi yli kymmenen metrin korkeuteen. Huusin, en tiennyt itseni vai poikani puolesta. Vaunu kiemurteli ylösalaisin ja syöksyi toistuvasti uuteen laskuun. Vauhti tuntui poskipäissä.
Poikani huusi vieressäni. Suusta sinkoili vokaaleja. Pidin hänestä tiukasti kiinni. Käänsin katseeni, jolloin näin huudon tulevan leveästi hymyilevästä suusta. Poikani silmät kiiluivat, unelma oli käynyt toteen. Hän pelkäsi nähdä, mutta uskalsi katsoa.
Pelko pääsi huudon myötä vapaaksi ja synnytti adrenaliinin lailla ryöpsähtelevää energiaa, joka soljui ja pirskahteli nyt vapaana.
Pelko oli osoittautunut katteettomaksi. Sen sitoma energia ryöppysi nyt valtoimenaan riemullisena utelaisuutena.
Tunsin enemmän kuin rahtusen ylpeyttä pojastani. Monet ihmiset kantavat sisäistä kelloa, joka käskee varoa elämää. Jos jotain toivon tähän maailmaan kasvattavani, on se rohkea ja itseensä luottava lapsi.
P.S. Tuon päivän aikana poikani kävi Taigan kyydissä yhteensä kahdeksan kertaa. Niistä kolmesti yksin, sillä isän kunto ei kestänyt viittä kertaa enempää. Pelon sijaan haasteeksi muodostui verenkiertoelimistön säätelyjärjestelmä, jonka toimintakyvyn heikentyminen muistutti lempeästi ikääntymisestä.
Toden totta, (huvipuisto)elämä alkaa possujunasta ja se myös päättyy moiseen.
