Joskus rakkaan läheisen kanssa voi juuttua syvälle satuttaviin ristiriitatilanteisiin. Vaikka molemmat tietävät, ettei toinen tarkoita sanoillaan pahaa eikä hänellä ole tarkoitusta loukata, huomiomme toisistamme saattavat viiltää kipeästi.
Minulle sattui tällainen tilanne jokin aika sitten. Tahattomasta huomautuksesta lähtenyt tilanne eskaloitui molemminpuoliseen mielipahaan, jolloin ystäväni sanoi minun vetävän kaiken aina itseeni. Kun myöhemmin tilannetta selvittäessämme kysyin, mitä hän oli lauseella tarkoittanut tai millä tavoin vedän kaiken aina itseeni, hän ei oikein osannut tarkentaa lauseen tarkoitusta.
Ehkä hänelle tuo lause ei ollut siinä tilanteessa kovin merkityksellinen, mutta minun sisälleni se jäi kummittelemaan. Oletin ystäväni lauseellaan tarkoittaneen tapaani kertoa tunteistani ja analysoida niitä erilaisissa haastavissa elämäntilanteissa.
Muutama vuosi aiemmin olin nimittäin oivaltanut, miten vaikeaa minun oli ilmaista rehellisesti kipeitä tunteitani. Niinpä olin päättänyt ryhtyä harjoittelemaan tunteitteni ilmaisemista. Ja kenenpä muunkaan kanssa sitä harjoittelisin kuin läheisen ihmisen, jonka rakkauteen luotin vahvasti.
Riidan keskellä koin kuitenkin saaneeni näpeilleni. Minun ei ollutkaan hyvä paljastaa kipeimpiä tunteitani hänelle. Koin, ettei kokemuksiani haluttu kuulla eikä tunteillani ollut lupaa olla olemassa. Tulkitsin, että hän ei sittenkään hyväksynyt ja rakastanut minua sellaisena kuin olin, vaan toivoi minun olevan jollakin tavalla erilainen.
Ystävyydessähän hienointa on, että kelpaa omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Niinpä uskoin, että ystävyydeltämme oli pudonnut pohja. Aito ja syvä ystävyys välillämme oli rikkoontunut, mitä surin suunnattomasti. Kaipasin valtavasti avointa ja vaivatonta kohtaamistamme samalla, kun itse sulkeuduin kuin simpukka varoen paljastamasta mitään henkilökohtaista itsestäni.
Eräänä päivänä rypiessäni hyväksymättömyyden alhossa ja syyttäessäni mielessäni ystävääni siitä, ettei hän hyväksy minua sellaisena kuin olen, kuulin pienen kysymyksen sisältäni:
No entä sinä? Hyväksytkö sinä hänet juuri sellaisena kuin hän on? – No niinpä !!!
Olin niin täysin uhriutunut, etten ollut kyennyt näkemään mitään muuta kuin oman kelpaamattomuuden kipuni. Uhrina en osannut kuin pitää lujasti kiinni oletuksistani, uskomuksistani ja tulkinnoistani. Ja listata mieleni perukoilla vaatimuksia, millä tavoin ystäväni tulisi muuttua ja miten hänen tulisi osoittaa hyväksyntää ja rakkautta minua kohtaan.
Samalla todistin oikeaksi hänen lauseensa. Hieman huvittuneenakin totesin, että mitä muuta tein, kuin vedin asian itseeni ja syvälle vedinkin.
Tuo pieni kysymys sisälläni kuitenkin vapautti minut surusta ja hylätyksi tulemisen tunteesta. Sen sijaan tunsin lempeyttä ja myötätuntoa häntä ja itseäni kohtaan – tämän parempaan meistä kumpikaan ei kyennyt. Se sai minut näkemään tapahtuneen uudella tavalla, uudesta näkökulmasta.
- Entä jos minä hyväksyisinkin hänet? Ja hänen hetkittäisen väsymyksensä ottaa vastaan minun kokemusteni painolastia?
- Entä jos hyväksyisin, että hänelläkin voi olla huonoja hetkiä? Että hänkään ei osaa joka tilanteessa löytää kaikista rakentavimpia lauseita?
- Entä jos hyväksyisin hänet inhimillisenä ihmisenä – epätäydellisenä meidän muiden tavoin – ja juuri siksi niin rakkaana?
Entä jos hyväksyisin, että hän kaikesta huolimatta rakastaa minua?
Meistä jokainen kaipaa elämässään hyväksyntää – ja erityisesti lähimpien ja tärkeimpien ihmistemme hyväksyntää. Voisinko minä olla se, joka hyväksyy läheiseni ehdoitta? Juuri sellaisena kuin hän on.
Lue kirjastani Olet kaiken hyvän arvoinen, miten hyvälle voi antaa mahdollisuuden.
Tutustu koulutus- ja valmennustarjontaani tai tilaa onnellisuusluento TÄSTÄ.
