Ensisuudelma on yksi ihmiselon myyttisimmistä hetkistä. Sitä odotetaan vesi kielellä ja sitä muistellaan hymy suupielissä. Se on usein käänteentekevä hetki elämässä. Se minkä laskee ensisuudelmaksi on jokaisen henkilökohtainen valinta. Jollekin se voi olla ujo pusu naapurin tytön tai -pojan kanssa leikin tiimellyksessä, toiselle limainen eritteiden vaihto kotibileissä.
Minä muistan omani jotenkin seuraavanlaisesti.
Olin 14-vuotias, ja seurustellut säihkysilmäisen tyttöystäväni kanssa jo viikon. Hän oli minua vuoden vanhempi, mutta emme antaneet ikäeron haitata suhdettamme. Olimme säihkysilmän kotona kaksin, vanhemmat olivat muualla. Tiesin hänen lähtevän seuraavana päivänä kahden viikon ulkomaanmatkalle, joten oli jäähyväisten hetki.
Kuluneen viikon aikana olimme ehtineet jutella kaikesta maan ja taivaan välillä, mutta huulemme eivät olleet kertaakaan kohdanneet fyysisesti. Nyt oli sen vuoro. Siinä keittiön kirkkaiden kaakeleiden siimeksessä lähestyimme toisiamme. Hän kietoi kätensä kaulalleni ja mitä suljin hänet syleilyyni. Keräsin pitkällä halauksella rohkeutta, jonka jälkeen suljin silmäni ja suunnistin kohti tuntematonta.
Tokikaan en ollut täysin kokematon huuliveikko, olinhan pussannut pienempänä likimain kaikkea mikä liikkuu. Suukkojen antaminen ei ollut perhepiirissäni vierasta, joten ulkoistin tämän myös vanhempien veljieni tyttöystäviin, joita pusuttelin häpeilemättä.
Samoin perheen lomareissuilla otin usein kohteeksi matkatoimiston matkaoppaat, jotka olivat minua kaksi kertaa vanhempia. Saatoin moiskauttaa suukon hyvinkin yllättävissä hetkissä. Kreikan lomareissulla spontaanin huomionosoitukseni sai tuta paikallinen tarjoilija. Häkeltyneenä hän punastui kauttaaltaan samalla kun pöytäseurueemme repesi raikuvaan nauruun. Säikähdin huomiota ja aloin itkeä. Hämmentynyt tarjoilija lohdutti minua ja toi ilmaiseksi lasillisen Coca-Colaa.
Kun huuleni kohtasivat säihkysilmän huulten kanssa minulle valkeni ensimmäistä kertaa elämässäni se, että kielellä voi tehdä muutakin kuin lipittää jäätelöä. Siinä missä itse supistin huuleni totutusti tötterölle, säihkysilmä avasi suunsa ja työnsi kidastaan ponnistavan vaaleanpunaisen käärmeen syvälle kurkkuuni. Hän maiskutteli ja imutteli, minä järkytyin. Yritin pysyä mukana, mutta lähinnä lonksuttelin leukojani Muppet-nuken tavoin ja yritin kielelläni tyrkkiä hänen omaansa pois nielustani.
Tätä henkistä helvettiä kesti kenties vain kymmenen sekuntia, mutta ne merkitsivät ja muuttivat paljon. Huultemme irtaannuttua toisistaan yritin peitellä hämmennystäni. “Mitä juuri tapahtui”, kiljuin kysyvästi pääni sisällä. Ulkoisesti pysyin tietysti coolina, vaikka kasvoillani paistoi puna ja paniikki.
Olinko jäänyt paitsi jostain oleellisesta tiedosta ja taidosta?
Tällaistako suutelemisen kuuluukin olla?
Juuri kun luulin hämmennyksen olevan täydellinen, säihkysilmä hymyili minulle ja silitti poskeani. Hän veti itsensä vasten syliäni, halasi tiukasti, huokasi syvään ja totesi lempeästi:
“Ei se mitään.”
Sellainen se oli, minun ensisuudelmani.
”minä tiedän että sitä suudelmaa
olis saanut kumpainenkin odottaa
katulampun alle grillijonosta
jäi maitoa ja lihapiirakka.”
– Samuli Putro
