Joskus tuntuu siltä, niin kuin maailma huutaisi EI joka suunnasta. Minne käännynkin, ovet pysyvät kiinni. Alan pelätä, ettei minulle ehkä olekaan paikkaa maailmassa, enkä saa sellaista muotoutumaan.
Tuntuu kuin unelmani olisivat kauempana kuin vielä koskaan ennen. Mutta kun mietin asiaa, eiväthän unelmani voi koskaan olla kaukana. Ne ovat aina minua lähimpänä. Juuri tässä näin. Voin silmänräpäyksessä nähdä kaiken sen, mitä voisi olla. Kaikki muu on ehkä vielä kaukana, mutta unelmani eivät koskaan.
Ja tämän ajatuksen myötä puristunut sisimpäni pehmenee. Pääsen hiljalleen liukumaan tähän hetkeen ja takaisin elämän merkityksellisyyteen. Mihin kaikkialle olinkaan ehtinyt jo kiirehtimään? Varjoihin ja pilvisiin paikkoihin, joita ei edes ole olemassa vielä, mutta jotka ehdin jo kuvitella.
Huulilleni sulaa tietävä hymynkare. Olen kokenut tämän ennenkin. Kun odotan risteyksessä, mutta ne junat, joihin haluaisin nousta, eivät otakaan minua kyytiin. Kun ei:tä ei ole vain yksi, vaan ne tulevat yhtenä rintamana, yhtä aikaa.
Elämässä pitää tunnistaa hetki, milloin pitää malttaa odottaa ja milloin taas antaa mennä. Entä jos kaikki ne ei:t olivat ohjausta oikeaan suuntaan? Sellaiseen suuntaan, joka voi olla paljon sopivampi kuin se, minne luulin tietäväni reitin ja aikataulun.
Ehkä ei onkin ei nyt. Ehkä, mutta ei vielä. Ehkä tämä ei ole oikea suunta. Kenties on jokin syy, miksi juuri nyt pitää odottaa. Ehkä en koskaan saa tietää, miksi. Tai joskus myöhemmin näen isomman kuvan ja voin ymmärtää.
Voiko olla niin, että jonkin asian täytyy ensin tulla päätökseen, jotta jonakin päivänä voisi olla jotain muuta? Että täytyy olla ensin tilaa, joka voisi täyttyä. Hiljaisuutta, jotta voisi kuulla selkeämmin. Silmien pitää antaa hetkeksi sulkeutua, jotta voisin katsoa sisäänpäin ja tuntea kaiken sen, mitä on juuri nyt.
Hymyni leviää levollisesti. En ole ensimmäistä kertaa risteyksessä. Silloin viimeksikin juna tuli. Ja se oli kaunein juna, jonka olin siihen mennessä nähnyt.
Sydämellä, Maaria
Kuva: Pexels.com.
