Kymmenen vuotta sitten ylisuorittajan elämäni tuli tiensä päähän. Uupumus pakotti minut pysähtymään ja tarkastelemaan, mitä ylisuorittamisen takana oikein oli.
Löysin itsestäni loputonta riittämättömyyttä.
En uskaltanut sanoa kenellekään ei, vaan venyin ja vanuin kaikkien pyyntöihin miten vain parhaiten pystyin.
Minun oli vaikeaa tunnistaa omia tarpeitani ja asettaa niitä etusijalle.
Pala palalta yritin rakentaa elämääni uudestaan. Tutustuin itseeni ja ihmettelin haparoiden, mitä oma voima oikeastaan on.
Kun olin lopulta ottamassa tärkeää askelta, avioeroa, ja vihdoin tunsin jonkinlaista luottamusta ratkaisun äärellä, äitini katsoi parhaaksi kertoa, miten pettynyt hän on minuun. Kuulemma suhtauduin aivan liian kevyesti avioliittoni tulevaisuuteen.
Olin tuolloin 34-vuotias, en enää lapsi. Olin jo alkanut muodostaa omaa tapaani suhtautua elämään. Kaipasin keveyttä, tilaa hengittää, vapautta tehdä omannäköisiäni ratkaisuja. Avioliitto oli molempien osalta tullut päätökseensä, ja tiesin jo, ettei kaikesta kannattanut pitää kiinni hinnalla millä hyvänsä.
Silti olin elämäni vaikeimmassa paikassa. Olisin tarvinnut myötätuntoa ja tukea. Siinä hetkessä äidin pettymys tuntui erityisen pahalta. Eikä se ollut äitini arvostelun ja kyseenalaistamisen äärellä ensimmäinen kerta. Äidillä oli monenlaisia mielipiteitä siitä, miten asioihin pitäisi suhtautua. Hänen tapansa oli oikein, minun väärin.
Järjellä ymmärrän, miten erilaisiin uskomuksiin hän on kasvanut ja hänet on kasvatettu. Luultavasti hänen maailmansa on paljon mustavalkoisempi kuin minun. Järkeily ei kuitenkaan riitä paikkaamaan sitä, mitä tunnetasolla olen jäänyt vaille: empatiaa.
Myöhemmin, kun kiittelin ystäviäni vaikeassa tilanteessa saamastani tuesta, äiti ilmoitti, että kyllä hänellekin voisi tulla jakamaan ongelmiaan.
Mutta todellisuudessa en voi – se ei tunnu turvalliselta. Omannäköisten valintojen äärellä en tarvitse toisen pettymystä vaan menen sinne, missä minua kannustetaan.
Lue lisää Katri Syvärisen uutuuskirjasta Äitihaava – tyttären raskas perintö.
