Tarvitseeko aina pärjätä? – Avun pyytäminen ei ole merkki heikkoudesta

”Kyllä minä pärjään”.  Onko tuttu lausahdus? Se lienee yksi yleisimmistä vastauksista kun me tarjoamme- , tai meille tarjotaan apua.

Minä olen ollut suurimman osan elämästäni krooninen pärjääjä. ”You can do it!”-mentaliteetti on ollut vahvana. Mitä jos tuota asennetta joskus soveltaisi myös avun pyytämiseen? Meidän on niin paljon helpompi auttaa muita ja tarjota apua, mutta kun sitä pitäisi pyytää.. se onkin toinen juttu!

Kuljin tuossa taannoin kerrostalon ohitse aamukävelyllä ja näin pienikokoisen, kyyryselkäisen mummon lähestymässä puuskuttaen alaoven edessä olevaa kynnystä rollaattorin kanssa. Rollaattorin kahvoista roikkui kaksi täyttä kauppakassia, jotka näyttivät melko painavilta. Pysähdyin hänen kohdalleen kun hän yritti kamppailla rollaattoria kynnyksen ylitse. Tervehdin ja kysyin kohteliaasti, että saanko auttaa häntä, mutta vastauksena tuli tomerasti: ”Olen minä tähänkin ikään saakka pärjännyt ja pärjään nytkin!”.

On hyvä, että pärjää ja pystyy, mutta tarvitseeko aina pärjätä?

Jos avun pyytäminen tuntuu hankalalta, etenkin kun sitä oikeasti tarvitsisi, ”pärjäämis-mentaliteetista” voi tulla tapa, jonka saatamme tiedostaa ja myöntää vasta, kun henkiset voimavaramme ovat ehtyneet.

Ulkoisesti ”pärjääjä” voi vaikuttaa skarpilta ja tehokkaalta, mutta pinnan alla saattaa kyteä stressi, kiire ja huoli. Sen lisäksi, että oppii asettamaan rajoja ihmisyytensä ympärille, on hyvä huomata, minne on rakentanut muureja.

Kun samaistamme autettavaksi tulemisen heikkouteen, on helpompaa ylisuorittaa ja tehdä yli omien voimavarojensa, kuin pyytää apua. Sitä vaikka kantaa tuplasti oman painonsa polvet tutisten ja ottaa olalleen muidenkin murheita ja reppuja selkä väärällä, kuin sanoo pari pientä sanaa: ”Hei anteeksi, voisitko..”, ”Saisinko pyytää…”, ”Olisin kiitollinen jos..”.

”Nöyryys on yksi vahvuuden muodoista.”

Me emme ole tällä elämän vaelluksella yksin. Kipuillessa ja voimien ehtyessä on viisasta antaa kaverin kantaa reppua hetken aikaa, kuten mekin olemme valmiita toiselle tekemään. Näin matka sujuu helpommin.

Se, että ontuu välillä, kuuluu elämään. Ihmisyyden matkalla särkyminen on osa eheytymistä. Joskus tarvitaan rohkeutta ja vahvuutta, -kykyä pärjätä, mutta joskus taas vahvinta ja rohkeinta on myöntää heikkoutensa ja antaa toiselle mahdollisuus auttaa ja tukea.

Nöyryys on yksi vahvuuden monista muodoista. Vahva kykenee särkymään, särkyvä vapautumaan ja vapautunut uudistumaan. Yhtä hyveellistä ja tärkeää, kuin tarjota ja antaa apua, on pyytää ja ottaa sitä vastaan tarpeen tullen. Oli se arjen keskellä, tai sydämen ja mielen asioissa.