Vanhempi – lapsi dynamiikka on varsin yleistä parisuhteissa ja hetkittäin täysin inhimillistä ja normaalia. Haasteita on kuitenkin vastassa silloin, jos suhteessa ollaan vähän kuin jatkuvasti lapsi -vanhempi rooleissa. Tällöin suhde alkaa tuntua usein turhauttavalta ja kaavamaiselta.
Parisuhde on niin intiimi suhde, että se lähes vääjäämättä nostaa meissä esiin alitajuisia selviytymismalleja sekä myös niin sanottuja kesken jääneitä kehitystehtäviä.
Se joka ottaa suhteessa herkemmin vanhemman roolia, on jo lapsena ja nuorena oppinut kantamaan vastuuta ehkä liiaksikin ja huolehtimaan ihmisistä joiden olisi kuulunut huolehtia hänestä. Tällöin huolehtimisella ja ylivastuullisuudella yrittää usein ”kasvattaa” toista. Jotta tämä toinenkin ottaisi vastuun ja huolehtija voisi kokea olevansa turvassa. Eli vanhemman roolin ottaminen ei suinkaan tarkoita sitä että olisi jotenkin ”parempi” – vaikka tosin vanhemman roolin ottaja usein kokeekin tietävänsä mitä toisen vaan pitäisi tehdä, oivaltaa ja ymmärtää. ( Ja toki voi olla monessa asiassa ihan oikeassakin, mutta ongelma on vaan se että emme pysty toisia muuttamaan).
Vanhemman rooliin kuuluu usein toisen neuvominen, ohjaaminen ja ehkä kontrollointi. Sekä tietysti loukkaantuminen, jos toinen ei otakaan hyviä neuvoja vastaan! Vanhempi koittaa välttää ongelmia ja ottaa siten ylivastuuta, kantaa asioita jotka kuuluisi suhteen toisen aikuisen vastuulle.
Se joka ottaa suhteessa herkemmin lapsen roolia on taipuvainen välttämään vastuuta. Ehkä lapsena ei oikein ollut rajoja, ehkä rajat olivat äärimmäisen tiukat? Ehkä ei nähnyt mallia tasavertaisesta ihmissuhteesta? Syitä ja vaikuttimia voi olla monia. Yksi mahdollinen skenaario on myös se, että on oppinut ihanteen yksin selviämisestä – jolloin kyllä ottaa roppakaupalla vastuuta vaikkapa työelämässä ja asioissa jotka taas eivät liity suhteeseen. Voi myös olla että lapsen roolin ottaminen on alitajuinen yritys saada viimein ”vanhemmalta” huomio. Se voi olla se tapa, jonka tunnistaa rakkaudeksi.
Lapsen rooliin kuuluu usein sekä vaikeutta ottaa itse asioita vastuulle, mutta toisaalta myös vanhempaa vastaan kapinointi.
Kuten aina, ihmisyys on ihmeellistä ja monisyistä. Tarkoitus ei ole väittää että kaikki johtuu aina lapsuudesta, vaikkakin ajattelen että lapsuuden tunneilmastolla, opituilla malleilla ja ”elämän totuuksilla” on iso merkitys. Ja aikuiset suhteet ovat välillä kirvelevän kirkkaita peilejä meille itsestämme. Suhde voi tehdä näkyväksi jotain sellaista itsestä, jota on vaikea nähdä.
Tiedostaminen on ensimmäinen askel vastuunottoon, jos näin valitsemme.Se mahdollistaa tasavertaisen kohtaamisen, jossa ei ole tarvetta vanhemmoida toista, eikä sen puolin kapinoida vastaan tai ulkoistaa omaa vastuutaan.
Hyvissä ja tasapainoisissakin suhteissa tulee luultavasti hetkittäin ”tipahtamisia” lapsen ja vanhemman rooleihin, eikä näitä termejä kannata ottaa käyttöön syyttämis mielessä vaan tutkimis mielessä. Mitäköhän meidän välillämme oikein tapahtuu?
Katso lisää aiheesta videolta!
