Kuka minä olen?
Minkälaiseksi mieheksi olen kasvanut?
Mikä on miehuuteni määre?
Identiteettini miehenä on kriisiytynyt vuosikymmenien saatossa, yleensä käsi kädessä sen kanssa, kuinka sofistikoitunut ja kesy versio itsestäni olen kulloinkin ollut. Ajoittain miehuuteni on ollut pahasti hakusessa. Odotukset, jotka kumpuavat sekä ympäristöstä että myös itseltäni, ovat tuntuneet paikoin ristiriitaisilta oman luontoni kanssa. Siksi olen yrittänyt sitoa ja hillitä aistejani ja viettejäni, jopa luonnollisia tarpeitani, jotta voisin käyttäytyä ihmisiksi.
Joitain vuosia sitten eksyin miesten viikonloppuun, outoon ja äkkiväärään retriittiin, jossa alkukantaisia vaistoja ja hormonitoimintoja boostaamalla pyrittiin löytämään tie oman miehenä olemisen ytimeen. Uusien ystävien ohella sain kosolti uutta pohdittavaa ja hyviä työvälineitä arkeen. Jotain sellaista perimätietoa, jota en osannut itse hakea mutta jota sitäkin enemmän kaipasin.
Silti, vasta kun ryömin ahtaaseen ja mutaiseen luolaan, tuo tieto lähti kulkemaan kehossani kohti syvempää ymmärrystä ja tietoisuutta.
Kuulostaako järjettömältä?
Keho muistaa juuret
Kun ryömii luolaan, mönkii samalla omaan sielunmaisemaansa. Se, millaiseksi kokemus muodostuu, riippuu siitä, mitä etsii ja kaipaa – tietämättään tai tiedostaen.
Ahtaassa luolassa könytessäni käytän kehoani siihen mihin se on tarkoitettukin: liikkumiseen. Tunnustelen käsin, kurotan käsivarsillani, keskitän voimantuoton keskivartalooni, keinutan lantiotani, matelen, liikutan jalkoja, kuljetan itseäni eteenpäin. Aistin ja havainnoin ympäristöä ja hengitän normaalia tietoisemmin. Tällaisina hetkinä elämääni ei mahdu enempää kuin käsillä oleva hetki. Läsnä oleminen kirkastaa mieltä ja virkistää kehoa.
Luolassa saan käyttää myös ongelmanratkaisukykyäni, hahmottaa eri suuntia, reittivaihtoehtoja ja etenemismalleja. Kun sujahdan puolen metrin korkuiseen käytävään en mieti yhteiskuntamallin pysyvyyttä tai talousjärjestelmän järkevyyttä vaan keskityn puhtaasti omaan selviytymiseeni.
Olen kokenut vastaavanlaisia kokemuksia myös esimerkiksi nyrkkeilysalilla sekä haihäkissä. Yhdistävänä tekijöinä näissä kaikissa on ollut voimakas läsnäolo ja jokin läpitunkeva primitiivisyys. Keho ja mieli ovat päässeet lähemmäs juuriaan, joka on osaltaan selkeyttänyt myös omaa olemassaoloa ja merkitystä.
Mitä opittujen tarinoiden takaa paljastuu?
Kun kuoriudun opituista tarinoista ja kuljen kohinan läpi lähemmäs luonnollisinta versiota itsestäni, riisun samalla niitä sitovia rooleja, joita kannan arjessa mukanani.
Kömpiessäni ulos luolasta ja palatessani takaisin päivänvaloon, olen monin tavoin virkeämpi, ja jopa viriilimpi, kuin ennen luolaan astumistani. Adrenaliini ja dopamiini ovat sekoittuneet kehossani. Huomaan luontaisten tarpeiden korostuneen. Silmiä siristää, kuulo on herkistynyt ja hajuaisti voimistunut. Olo tuntuu varmalta ja elinvoimaiselta.
Tunnen samoin silloin kun esimerkiksi könyän, huudan, kohtaan, halaan, kamppailen, leikin tai telmin. Voin paremmin toteutaessani asioita, jotka ovat itselleni luontaisia ja luonnollisia.
Koska tunnistan juureni, leikkikenttänä ja hyvinvointitoimistona toimii useimmiten metsä ja sen piilottamat salaisuudet. En usko, että tämä on oma päähänpinttymäni. Alati karttuva tutkittu tieto korostaa, että metsässä oleilu kohentaa ihmisen hyvinvointia riippumatta siitä, uskooko hän itse siihen metodina vai ei.
Miesten viikonloppujen jälkimainingissa kuulee usein, että kotiin on palannut muuttunut mies. Samoin myös luolasta. Sinne ryömii sofistikoitunut ja oman tarinaansa ahtautunut päähenkilö, mutta takaisin palaa oman arvonsa tunteva, vapaasti hengittävä ja jotain oleellista jälleen kehoonsa ja mieleensä palauttanut luolamies.
Mikä on sinun luolasi?
Luolatarinoita – suomalaisen luolan filosofia ja muotokuva on tarinallinen tietokirja kotimaamme jännittävistä ja vähemmän tunnetuista luontokohteista, joita harvat osaavat etsiä. Se on myös kiehtova kuvaus omien pelkojen kohtaamisesta. Kirjan on kustantanut Docendo (WSOY) ja se julkaistaan helmikuussa 2022.
