Terapiatyö on ihmisyyden kipujen kuulemispaikka. Hyvin paljon puhutaan lapsuudesta ja siitä, millaisia omat vanhemmat ja isovanhemmat olivat ja pohditaan, miten koettu vanhemmuus on itseen vaikuttanut.
Ja taas tuntee joku vanhempi syyllisyyden piston. Niinhän se menee, että omaa vanhemmuutta määrittelevät omat ylisukupolviset haavamme, mallioppiminen, oma elämäntilanteemme. Aika armollinen saa itsensä kanssa olla, kun omaa vanhemmuutta miettii.
Vanhemmuus on siitä vaikea laji, ettei vastasyntyneen vauvan mukana saa käyttöohjetta. Vauva yrittää kertoa ja vanhempi yrittää tulkita. Pieni lapsikaan ei läheskään aina osaa kertoa, mitä on vailla. Aina jää tarvitsevuuden aukkoja – se on ihan selvää.
On sellaistakin vanhemmuutta, joka todella on satuttanut. Ja jonka lähellä lapset ovat jääneet liian paljosta vaille ja joutuvat korjaamaan haavojaan joskus melkein koko elämänsä. Ja se on tietenkin ihan älyttömän surullista.
Isänpäivä on parhaimmillaan iloinen päivä. On ihana juhlia rakasta isää.
Isänpäivä on monelle surullinen ja ristiriitainen päivä. Lämmin osanotto sinulle joka olet menettänyt isäsi kuolemalle tai jollain muulla tavalla.
Kuinka moni lapsi isänpäivää edeltävällä viikolla on joutunut miettimään sitä, kenelle korttinsa osoittaisi?
Ja kuinka moni aikuinen haluaa ohittaa koko isänpäivän siksi, että vaille jäämisen haava muistuttaa kipeästi itsestään?
On myös isiä, jotka surevat silloin, kun moni muu isä juhlii. On isiä, jotka ovat menettäneet isyydestään jotain merkityksellistä esimerkiksi vieraannuttamisen tai lapsen kuoleman vuoksi – ei ole helppoa olla isä niin, ettei saa elää yhdessä lasten kanssa.
On niitä, jotka eivät osaa olla isiä, vaikka haluaisivat osata. Niitä jotka toistavat kaavoja, joita eivät haluaisi toistaa – omien vanhempien kipuja. On lukematon määrä perheitä, jotka kärsivät siitä, että ydinperhe on hajonnut ja vanhemmuuteen liittyvät juhlapäivät ovat kipeitä päiviä.
Jos tunnet katkeruuden ja vihan piston, voisitko antaa itsellesi mitä parhaimman lahjan ja pyrkiä haavan putsaamisen kautta anteeksiantoa kohti siitä huolimatta, ettei sinua satuttanut isä koskaan pyydä tai pyytänyt sinulta anteeksi? Paras isänpäivälahja itselle lienee se, että pyrkii hyväksymään kaiken sen, mitä oli. Myötätunnon avulla voi ehkä todeta, että kaikella oli jokin inhimillinen syy.
Tutustu Miian Häpeästä valoon -kirjaan:
