Ei ole punaista tupaa eikä perunamaata – Epäonnistuneen isän tunnustuksia

Minusta piti tulla isä. Tiedättehän, sellainen tyyni ja rauhallinen, järkähtämätön ja turvallinen. Kahdeksasta neljään töissä ja siitä kotiin. Punainen tupa ja perunamaa. Ovensuuhun tervehtimään tulleelle kultaiselle noutajalle rapsutus ja vaimolle suukko poskelle, jonka jälkeen kärsimättömänä faijaansa odottavien lasten tulvana ryöpsäntelevät kuulumiset.

Kuinkas sitten kävikään?

Kaksi lasta, molemmilla eri äidit. Hädin tuskin sinnittelimme ensimmäisen vauvavuoden, jonka jälkeen pistimme lusikat jakoon. Jep, molemmilla kerroilla. Sovittelijan avulla tehty sopimus yhteishuoltajuudesta lojuu kaksin kappalein pöytälaatikossa. 50/50 ja joka toinen viikonloppu pidennettynä. Siinä jaettu osuuteni, vai pitäisikö sanoa, että isyyteni.

Jotain ihan muuta kuin niissä esikuvissa, joita niin kovasti halusin seurata.

Isän identiteetti ja häpeä

Identiteettini on 24/7 isä, mutta fyysisesti olen läsnä paljon vähemmän. Kumpikaan lasteni äideistä ei rajoita tapaamisia, päinvastoin, saan käytännössä koska tahansa viettää aikaa lasteni kanssa. Vuorosysteemimme on hyvin joustava. Juhlat juhlitaan yhdessä, eikä vaihtojen yhteydessä ole kiire.

Yhteishuoltajuudessa korostuu vanhempien välinen suhde. Siihen on yleensä syynsä miksi eroon on päädytty, joten kränää ja kipupisteitä riittää. Keskinäisen luottamuksen eteen kannattaa silti nähdä vaivaa. Ajoittain se on kysynyt kovempaa uskoa ja tahtotilaa, kuin mikään muu elämässäni aiemmin. “Worth every fucking cent”, kuten Tony Soprano asian ilmaisisi.

On turhauttavaa, että toinen osapuoli haluaa hoitaa osan käytännön kasvatuksesta eri tavoin kanssani. Vielä sitäkin tuskallisempaa on ottaa vastaan kritiikkiä omista pyrkimyksistäni. Se että alun alkaen epäonnistuin perheen kasassa pitämisessä moninkertaistaa arvostelun aiheuttamaa häpeää. Silloinkin kun se ei ole edes arvostelua, paitsi tietysti epäonnistuneen isän pään sisällä.

Isän häpeä on teema, joka tosin jalkautuu useimmille parisuhdestatuksesta riippumatta. Väsyneenä aikuiset ihmiset saattavat kohdella toisiaan lapsina, kuin muka tietäen itse paremmin. Jälleen kerran häpeä nostaa päätään. Tulen surulliseksi joka kerta nähdessäni tai kuullessani äidin sättivän tai vähättelevän lapsensa isän osaamista. Oletusarvona tuntuu olevan, että isän perään täytyy katsella ja hänen tekemisiään oikoa. Kuinka moni mies vetäytyykään luolaansa hyväksyen, ettei isän kuulu kasvaa (sivu)rooliaan suuremmaksi?

Huoltajuussuhde vaatii jatkuvaa huoltoa

Jos peilaan mennyttä elämääni sitä vasten, mitä odotin itseltäni isänä, koen epäonnistuneeni. Paradoksi piilee siinä, että kun katson lapsiani, en näe epäonnistumista, ainoastaan täydellisyyttä. Tiedän, että molempien heidän äitinsä jakavat tämän näyn kanssani. Sen varjeleminen ja varmistaminen, että jokainen osapuoli kokee olonsa tässä yhtälössä merkitykselliseksi ja turvalliseksi on jokaisen vuodatetun sosiaalisen hikipisaran arvoinen.

En koe saavuttaneeni mitään, ei ole päätepistettä. Voin silti todeta, että arki on juuri nyt tasapainossa. Hoidamme lasteni äitien kanssa jatkuvasti suhdettamme ja pyrimme olemaan toisillemme avoimia ja rehellisiä tavalla, johon parisuhteen aikana emme kyenneet. Toisinaan erimielisyydet ja odottamattomat tilanteet vituttavat isolla kädellä, aika ajoin ne jopa ahdistavat. Tuollaisina hetkinä koen tärkeäksi muistuttaa itseäni siitä, että olemme samassa veneessä. Eri mieltä saa olla, mutta toista ei saa heittää laidan yli. Tämä mentaliteetti synnyttää luottamusta, joka vahvistuessaan on yksi epäonnistuneen isän suurimpia arjen voimavaroja.

Rakkaus ei katso perhemalleja

Molemmat lapseni ovat kasvaneet perhemalliin, joka on hyvin erilainen kuin se, johon itse kasvoin. Nuorempana suhtauduin puritaanisesti perhesiteisiin. Isäni tiesi muistuttaa, että oma veri on sakein. Sittemmin olen saanut avata silmäni ja nähdä, kuinka laajalle se valtava rakkauden määrä jakautuu, josta lapseni saavat päivittäin nauttia. Yhden määritelmän mukaan kyseessä on ystäviä, tuttuja ja hoitajia. Toisen, mieluisamman määritelmän mukaan, he kaikki ovat tavalla tai toisella sisaruksia ja kanssakulkijoita.

Lapseni ovat tottuneet siihen, että isä ja äiti asuvat erillään, mutta ovat silti samanarvoisia. Eivät tosin tasapäisiä, sillä isän luona jotkut hommat hoidetaan vähän eri tavalla kuin äidin luona. Se on ookoo! Molempiin koteihin on muodostunut omat rutiinit.

Saan olla sellainen isä mikä olen, koska olen vetänyt rajan ja vaatinut, tullut näkyväksi tämän tarpeeni kanssa. Se taas on vaatinut rohkeutta ja uskallusta sanoa asioita, kulkea häpeän läpi ja luottaa. Minua ei ole torjuttu, vaan hyväksytty. Roolit ovat murtuneet. Kun keskittyy miellyttämään vähemmän, aukeaa tilaa rakastaa enemmän. Melkoinen klisee, mutta näin se menee.

Hymyilin taannoin, kun räppäri Elastinen totesi Posse -tv-ohjelmassa, kuinka ”isyys on sitä, että lopettaa murehtimisen omasta cooliudesta ja keskittyy tekemään omista muksuistaan cooleja.”

Touché!

Supertarjous ❤ Unelmakarttakirja -verkkokurssi nyt -50% alennuksella vain 19,75€.
Synttäriviikon tarjous  on voimassa  sunnuntai-iltaan klo 23.59 saakka.
Lue lisää
close-image
Tarjous -35% ❤ Eevi Vuoriston verkkokurssi tunnelukoista nyt 44,90€ (norm. 69€) - Voimassa maanantai-iltaan klo 23.59 saakka.
Lue lisää
close-image
KIRJAMESSUJEN AJAN KAIKKI KIRJAT -25% ❤ Tarjoushinnat voimassa Hidasta elämää -puodissa sunnuntai-iltaan klo 23 saakka 📚
TÄSTÄ PUOTIIN
close-image
Kampanjan JATKOAIKA maanantai-aamuun klo 07! Valitse kaksi korttipakkaa niin tarjoamme sinulle kolmannen ilmaiseksi ❤
OSTA TÄSTÄ
close-image