Henkisen kasvun kentällä elää sitkeästi ajatus, että kun muiden syyttely päättyy, alkaa vastuu itsestä. Vastuu itsestä käynnistää ennennäkemättömän onnen. Enää ei etsi vikoja omaan onnettomuuteen muista, vaan löytää onnen itsestään. Olen itsekin viljellyt ajatusta peiliin katsomisen arvokkuudesta — ja siitä on ollut suuresti hyötyä matkalla parempaan itsetuntemukseen. Ajatus on ollut käänteentekevä. Peilistä saattaa nimittäin katsoa joku, joka on pyytänyt muilta sitä, mitä kukaan ei voi antaa. Sen ymmärtäminen muuttaa paljon.
Mutta.
Samalla kun itsen näkemisen taito ja kyky ottaa vastuuta itsestä ovat hienoja asioita, siinäkin voi mennä liian pitkälle. Kukaan ei ole elämän pelikentällä, valtavassa vuorovaikutuksen verkostossa yksin, eikä muista irrallaan. Kiinnikkeet muihin ovat perustavia ja olemassaolo lähtökohtaisesti syvien sidosten varassa. Olemme olemassa muiden ihmisten kanssa ja myötävaikutuksella. Elämän pelin rakennetta ei voi muuttaa omassa erillisessä kuplassa, sillä emme elä kuplassa. Elämme suhteessa toisiin ihmisiin. Nuo ihmiset ovat sekä reiluja että epäreiluja, kivoja eikä aina niin kivoja, joustavia tai täysin joustamattomia, myötätuntoisia tai toisinaan julmia — ja kaikkea niiden väliltä ja vielä paljon muuta.
Entä jos ne toiset eivät otakaan vastuuta itsestään? Entä jos he eivät katso peiliin? Todennäköisesti kaikki eivät katsele peiliin, eivät lakkaa syyttelemästä muita, eivät vierittelemästä harteilleen kuuluvia taakkoja muiden niskoille. Miten niissä tilanteissa toimitaan? Katsellaanko vain peiliin?
On tärkeää kyetä näkemään tarkasti muut ihmiset ja maailma, sillä kaikki ei ole sinusta kiinni, vaikka olisitkin oman elämäsi avain. Joskus ihmiset ovat mu****ja ja vaikka siihen on todennäköisesti monia inhimillisesti kertakaikkiaan surullisia ja traagisia syitä, se ei muuta miksikään sitä, että he saattavat kohdella muita ihmisia huonosti. Kyky nähdä tarkasti julmuus, ruma käytös, vääryys, vääristely, manipulointi, vastuuttomuus, pahat aikeet, väkivallan uhka tai jokin muu rikkova käytös on tärkeää siinä missä taito nähdä itsensä tarkasti ja kyky ottaa vastuu itsestä ja omista teoistaan.
Jollei näe muita ja maailmaa tarkasti, on vaikea suojella itseään ja tehdä valintoja, jotka synnyttävät tasapainoa ja kauneutta — sekä itselle että muille. Kyky nähdä vääryydet on yhtä tärkeää kuin kyky ottaa vastuuta itsestä. Usein eksyneisyyden takana onkin sekä sumuinen katse suhteessa itseen, mutta myös toisiin ja maailmaan. Vasta kirkas katse sisään- ja ulospäin synnyttää selkeyden suojautumisen, avoimuuden ja toimintakyvyn suhteen.
Ajattelun rakenteet, jotka korostavat kuplassa toteutettua vastuunottoa ja siellä harrastettua peiliin katsomista, voivat traagisimmillaan johtaa siihen, että ihminen on sokea asioille, jotka todellakin kannattaisi nähdä. Siksi peiliin ei kannata katsoa niin tiiviisti, ettei muuta näe. Tasapaino, tässäkin asiassa, lienee parempi vaihtoehto. Silloin näkee oman vastuualueensa, mutta myös toisen vastuualueen — kuten myös tilanteet, joissa vastuut menevät sekaisin ja puuroutuvat syytöksiksi, joilta ei voi suojautua peiliin katselemalla.
Se, että näkee peilistä ihmisen, joka odotti muilta pelastusta, ei tarkoita sitä, etteivätkö nuo muut olisi antaneet aihetta hätään. Ehkä hätä on ollut täysin aiheellista. Jos olisi katsonut ympärilleen tarkasti, olisi saattanut huomata, että ainoa oikea ratkaisu on nostaa kytkintä. Että on myös olemassa ihmisiä, jotka antavat parasta mitä osaavat: kohtaamista, vilpittömyyttä, dialogia. Silloin saattaa olla helpompi kestää se, että on myös asioita, joita kukaan ei voi antaa.
