Unessa toivuin sinusta — miten muistot sattuvat ja arpeutuvat

Näin sinusta unta. 

Aamulla muistin sinut kokonaan. Sinut ja kaiken mitä silloin joskus teimme, keiden kanssa ja missä kuljimme, miltä tuntui nuoruuden avonainen maailma: ihana, ihmeellinen, kaunis, taianomainen. Muistan vanhempiesi kylmän auton, Leevi and the Leevingsin ja Supertrampin. Muistan vanhempiesi auton rekisterinumeron. Välimatka nykyhetken ja menneen välillä kutistuu olemattomaksi. Olet aivan lähelläni. Tuskin kahtakymmentä.

Muistot avautuvat kuin laatikoston laatikot, yleensä kiinni ja jonakin hetkenä auki. Kuin laatikon ollessa kiinni ne olisivat tallessa, laatikon avautuessa lepattavat karkuun kuin lintuparvi, pelmahtavat kuin kurittomat koirat nurmelle, täyttävät kaiken tilan ja värittävät nykyhetken vieraaksi. Kuin joku olisi taittanut aivojen poimut suoraksi, paljastanut pölyttyneet synapsit tietoiselle mielelle alleviivatakseen, että katso, muista, tämäkin oli joskus totta. Sinä rakastit tätä. Sinä rakastit häntä.

Taannun, ihan vain hetkeksi, osa minusta ajatteleekin kuin se joku, joka joskus olin. Ei kokonaan, mutta vähän. Sen verran, että suren asioita, joita en yleensä sure ja itken sinua, vaikken yleensä sinua itke.

Traumatutkija Peter Levine jakaa muistin eksplisiittiseen ja implisiittiseen. Eksplisiittisessä muistissa ovat kaikkein tietoisimmat asiat, vaikkapa kauppalistat ja sähköpiirrustukset, tarinat joilla on alku, loppu ja looginen sisältö alun ja lopun välissä. Se on selvärajaisen muistamisen aluetta: siellä todetaan, organisoidaan, luetteloidaan. Siellä on myös autobiografinen muisti, joka jäsentää tunteiden sävyttämän elämänlangan muistamista. Auttaa ymmärtämään onnen ja epäonnen vuorovesiä, muodostamaan omasta elämänkulusta tarinan, jonka voi muistaa oman elämänsä kertomuksena. Se myös yhdistää rationaalisen, viileän ja loogisen asiapitoisen muistin implisiittiseen “epärationaaliseen” muistiin.

Implisiittisen muistin aluetta ovat emotionaaliset ja proseduraaliset muistot, nippu tunteiden ja toimintojen ympärille ryhmittyneitä ja toisiinsa yhteensulautuneita kaavoja ja taitoja.  Ne ovat “kuumia”: valuvat reaktioihin, toimintamalleihin ja mielikuviin ohi tietoisen mielen. Ne vyöryvät muistin syövereistä pakottavina tuntemuksina, aiheuttaen voimallista halua toimia tietyllä tavalla. Ne myös tuntuvat vastaansanomattoman tosilta. Niiden epämääräistä yksilöimätöntä, mutta ylivyöryvää vaatimusta on vaikea ohittaa. 

Esimerkiksi traumaattiset kokemukset asuvat kehollisen muistin uumenissa. Niiden liiallisen raju kipu on lokeroitunut eristyksiin “autobiografisesta” muistista. Kipeä muisto ei tule osaksi tarinaa itsestä. Tuntemus ja narratiivi eivät kohtaa.

Näinkö sinusta unta siksi, että jotain on jäänyt mielessäni kesken? Ehkä. Unitutkija Matthew Walker esittää, että uni — ja etenkin REM-uni — tarvitaan, jotta toivumme saamistamme emotionaalisista kolhuista. Pystymme unessa käsittelemään traumaattista painetta hoitavalla tavalla. Näin nukuttu aika todellakin parantaa. 

Ehkä parantelin vanhoja haavoja? Kävin tapaamassa sinua ja korjaamassa jotain, mitä piti hoivata?

Levine väittää, että kun paine kipeän muiston ympäriltä on purkautunut, sen polte hellittää. Se muuttuu lämpimäksi, haalistuu. Muistoja deletoidaan ja editoidaan vuosien varrella. Siksi muistojen sävyt voivat muuttua sen mukaan, miten ne muistetaan ja miten muisto asetetaan elämän narratiiviin.

Kun muistojen laatikko on mennyt taas kiinni, kun aivojen poimu on taittunut kallon hämärään suojaan, kun etäisyys menneen ja nykyhetken välillä tuntuu taas pitkältä — olen taas tässä hetkessä, kaukana sinusta. Melankolia on poissa. Kuvien virrassa tulet minua vastaan. Olet isäsi näköinen. Hymyilyttää. Muistan isäsi 50-vuotisjuhlissaan lahjakeinutuolissaan ruusujen ja marmorijalkaisten viirien keskellä.

Rullaan eteenpäin, kuin ajaisin autolla ohitsesi. Vilkutan. Lähes kaiken sinusta jo melkein unohdin. 

Haluaisitko lukea lisää tältä kirjoittajalta? Keiju Vihreäsalon kirjan Jotta voisin rakastaa saat omaksesi verkkopuodistamme.